Toissa viikolla (rv 35) kävin vikalla neuvolalääkärillä, joka totesi virallisesti vauvan olevan raivotarjonnassa, päälakikin jo tuntui sisätutkimushiplailussa (kieltämättä laskee hiukka libidoa tämä tieto).

Hän kyseli vointejani, tsekkasi painon kehitystä ja verenpaineita. Paino alkoi nousta raskauden puolivälistä alkaen (rv 20) ja on noussut tasaisesti härpäkkeiden – sikiö, istukka, kohtu, lapsivesi, veren määrä ja mitä niitä nyt onkaan – kasvattaessa painoaan. Nyt (rv 37) painoa on tullut yhteensä 10 kiloa, eli mun pituudella (171 cm) saisi ideaalitapauksessa tulla vielä 2–4 kiloa. Itsehän en siis vaakaa omista tai painoani tarkkaile, vaan syön ihan nälän mukaan: aamupalan, lounaan ja illallisen lisäksi yleensä 2–3 välipalaa ja näin loppuvaiheessa jääkaapilla on saanut käydä välillä öisinkin. Mutta mässäily on jäänyt aika vähiin. Proteiinia, rasvaa (ja laadukasta suolaa!) olen koettanut pämpätä joka aterialla rehujen lisäksi, jotta nälkä tulee tyydytetyksi ja turvotus pysyy loitolla. Toki välillä menee sipsejä, karkkia ja muuta höttöäkin, periaatteeni on syödä sitä mitä tekee mieli, mutta jostain syystä niitä höttöjä on tehnyt mieli vähemmän kuin ennen raskautta (eipä ole toisaalta krapulapäiviäkään).    

Verenpaine on pysynyt tasaisen alhaisena: yläpaine 101–110 ja alapaine 63–74. ”Mainiota, mainiota!”, lääkäri hihkui. Painonkehityksestä: ”Erinomaista!”. Verensokeriarvojen pysymisestä alle viitteiden virheellisen raskausdiabetesdiagnoosin jälkeen: ”Täydellistä!”. Parin vuoden turhauttavan sairastelun jälkeen saankin nyt yhtäkkiä lääkäreiltä vain ihastuneita huokailuja.

Toissapäivänä oli vuorossa näillä näkymin toiseksi viimeinen neuvolaterkkarin käynti, missä sain osakseni samanlaista hehkutusta.

– Onko ollut närästystä?

– Ei.

– Entä liitoskipuja?

– Ei.

– Turvotusta ja nesteiden kertymistä?

– Ei ja ei.

– Pystytkö vielä ottamaan sormuksen sormesta?

– Joo. Ja solmimaan kengännauhat.

– … Suthan on siis suorastaan luotu synnyttämään!

Hah! Ikäriskiäiti myhäilee partaansa, että siltä nyt tähän mennessä on ainakin näyttänyt.

Vauvan koko neuvolatädin hipelöintien ja mittausten mukaan on edelleen alakäyrällä, mutta toisaalta tuo Suomen alakäyrä voisi hyvin vastata Espanjan keskikäyrää, jos en ihan väärin veikkaa. Isänsä painoi syntyessään 2800 g ja minä 3300 g, joten veikkaisin meidän lemmentuotteemme syntymäpainoksi jotain tuolta väliltä. Samalla tunnustelulla selvisi, että vauva on nyt laskeutunut asemiinsa ja kiinnittynytkin melkein kokonaan, eli joogaaminen, spinning babies -harjoitukset ja muu kireyksien poisto on tuottanut tulosta ja vauva on päässyt lähtökuoppiinsa!

Hyvin monelle, etenkin paljon urheilevalle, kohdun ja lantion alueelle (vatsa- ja pakaralihaksiin) kertyy vuosien mittaan lihaskireyksiä ja näin ollen hitaampaa verenkiertoa, jotka estävät lasta laskeutumasta ja/tai kiinnittymästä hollilleen. Omasta subjektiivisesta vinkkelistäni edellä mainittujen harjoitusten ja tarvittaessa raskaushieronnankin pitäisi kuulua neuvolan ohjeistuspalettiin, niin vältyttäisiin aika monelta perätilatapaukselta. Toinen paljon hehkutettu kikka on raskausakupunktio, joka sekin perustuu verenkierron vilkastamiseen kireillä alueilla. Näiden ikivanhojen hoitomuotojen mukaan vauva kyllä laskeutuu asemiinsa, kun sillä on tarpeeksi tilaa, happea ja lämpöä.

Nytpä jään sitten odottelemaan, kuinka luotu synnyttämään olenkaan (tätä kommenttia miettiessä päässä soi jostain syystä taukoamatta Kissin ”I was made for lovin’ you” sanoilla ”I was made for birthing you, baby…”, pitäisiköhän sisällyttää synnytysmusalistalle?) ja mitä ylläreitä itse h-hetkellä tuleekaan. Hyvin neuvola on ainakin onnistunut tuudittamaan minut uskoon, että täydellisesti mennään loppuun asti. Joten hehkutetaan nyt epäsuomalaisesti niin kauan kuin hehkuttamista on! J