allergia

Moniallergista arkea

9.4.18



Kahdeksan kuukauden ajan meillä oli vauva, joka nukkui yönsä heräämättä. Silloinhan sitä tuli hehkutettua ja varastoon nukuttua. Sentään totesin, että pitää hehkuttaa niin kauan kuin hehkutettavaa on ;) Sitten tapahtui jotain, olkoon se sitten ennen virallista suositusta 8 kk iässä matkan takia annettu MPR-rokote, kahden kuukauden ajan syödyt kiinteät allergeeneineen, näiden yhdistelmä tai sattuma, yhtä kaikki – hyvin yönsä nukkuneesta vauvasta tuli itkuinen, kärttyisä, huonosti kiinteitä hyväksyvä ja jatkuvasti öisin heräilevä hermokimppu.

Tämä on vaan joku kausi ja vaiheet menee ohi. Näin meille sanottiin ja mekin sanoimme: hampaat, eroahdistus, tiheän imun kausi, kehitysvaiheet, uusien taitojen oppiminen… Kaikki tulivat ja menivät, mutta eivät palauttaneet enää vauvaa lähtöasetuksiin. Kaksi muuttoa, tehosterokotus – yöt muuttuivat kauhukirkunan saattelemiksi ja olo alkoi olla sairas itselläkin. Eivätkä unikoulut auttaneet, kuin satunnaisesti, monina öinä huomasi, että joku oli vialla. Mutta mikä? Kaikkea epäiltiin, kaikkea kokeiltiin. Lopputulos oli sama: yöheräilyt itkien tunnin tai jopa puolen välein.

Hengitystieoireita, sairasteluja, tulehduksia tai ihottumia ei ollut. Siksi kesti aikaa ennen kuin alkoi raksuttaa: voisiko kyseessä olla jokin allergia? Tilasin kotiin G-vasta-aineita verestä mittaavan kotitestin, jossa taapero reagoi vaikka ja mille: maito, vehnä, gluteeni, kaura, manteli, palkokasvit, sitrukset, valkosipuli, riisi, maissi… 1v10kk tienoilla menimme suositellun yksityisen allergologin pakeille, vaikka tiesinkin jo vertaisryhmistä, etteivät suolistoperäiset allergiat välttämättä näy virallisissa E-välitteisissä allergiatesteissä. Niissäkin näkyi kuitenkin paljon ja etupäässä samoja kuin kotitestissä: vehnä, tattari, manteli ja sitten myös kananmuna, jota lapsi oli koko pienen ikänsä kieltäytynyt syömästä.

Ruokavalion karsiminen tappiin alkoi – lapsen ja imettävän äidin. Ei apua, päinvastoin oireet alkoivat voimistua ja hengityksen rohina, poskien lehahtelu punaiseksi, silmien ja nenän hierominen alkoivat. Allergologi määräsi Zyrteciä, josta oli aluksi apua, mutta aika pian enemmän harmia. Voisiko tämä olla sitä silent refluksia? Gavisconia testattiin, mutta ilman apua. Homeopatiaa testattiin, ei apua. Osteopatiaa testattiin, ei apua siitäkään.

Vietimme pari kuukautta Barcelonassa ja Costa Bravalla – yhden 360-sivuisen kirjan sain kirjoitettua, vaikken yhtään täyttä yötä nukuttua. Nukkumatta osallistuin myös matkasovelluksen keksimiseen, sisällöntuottamiseen, liiketoimintapuolen visiointiin ja Helsingin Sanomain säätiön mediainnovaatiokilpailun voittoon, Visit Finlandin digi-innovaatiokilpailuun osallistumiseen ja toisen sijan nappaamiseen ja Perhon liiketalousopiston Vastuullisen matkailun kurssin suorittamiseen. Niin ja yhteen osakeyhtiön perustamiseen, lukuisiin liikeneuvotteluihin, podcastien nauhottamiseen ja japanin käännösprojektin vetämiseen. Noin niin kuin työrintamalla.

Paluu Suomeen 2v2kk, lisää testejä ja hoitoja: osteopatiaa ja ulosteanalyysi. Patogeeninen klebsiella pneumoniae -bakteeri bongattiin, muttei neuvoja, kuinka sellaista häätää. 2v4kk löysimme funktionaalisen ravintoterapeutin, joka osasi tulkita testiä. Häätö aloitettiin luonnon antibioteilla: sianpuolukka- ja berberiinitipoilla samalla kun tankattiin hyviä bakteereja, kuituja, kalaöljyä ja L-glutamiinia. Ilon pilkahdus virisi: jospa tässä olisi lopulta se syy, jonka hoitamalla homma alkaisi toimia. Mutta berberiini aiheuttikin allergiaoireiden pahenemisen. Ajattelin, että nyt se pää sitten räjähtää lopullisesti, ei räjähtänyt. Viikon jälkeen berberiinin jättämisestä helpotti, eli siis palattiin siihen normaaliin parin kolmen kerran heräilyyn kymmenen sijasta.



Kaksi vuotta putkeen kuoleman väsyneenä heräämistä. Pakko nousta, pakko jaksaa. Pakko pyörittää arkea, googlata uusia ratkaisuja, lääkäreitä, vaihtoehtohoitoja, lisäravinteita, lääkkeitä allergioiden selättämiseen, löytämiseen, nukkumiseen, kaikettomia reseptejä, ainesosia ja ravintosisältöjä syömiseen. Päätyönä start-up-yrittäjyys, antoisa rakas duuni, jota teen välillä kahvista varastetulla täysteholla, usein kahvista huolimatta alienergialla. Syyllisyys ja turhautuneisuus työtovereina. Aivot eivät pysähdy koskaan, ne raksuttavat yhä moninaisempia ideoita, innovaatioita ja ratkaisuja kaikkeen, mitä jalkeilla ei jaksa, ei pysty, ei kaikkea.

Mutta moniallergisen kanssa eläminen on paljon muutakin: stressaavia ravintolareissuja, ruokavahinkoja, ruuan puutetta, hoitajia, jotka eivät ota yöksi, eivätkä saa syömään. Tuttuja ja puolituttuja, joista kuoriutuu allergia-asioiden ylitohtoreita, jotka eivät pelkää jakaa neuvojaan: pitää siedättää, pitää vaan unohtaa, pitää antaa väkisin, ei saa antaa väkisin, ei lasten ole pakko syödä, lapsen on pakko syödä, ei ole pakko nukkua ja on. Syynä on imetys ja sen puute, liikaa sitä ja liian vähän tätä. Vika on äidin korvien välissä, lapsi on hemmoteltu piloille tai häntä ei kuunnella tarpeeksi. Allergiat on peritty äidiltä tai äiti on aiheuttanut ne omilla toimillaan, olisi pitänyt altistaa, ei olisi saanut altistaa, olisi pitänyt tehdä itse aina kaikki ruuat, antaa pelkkää sormiruokaa, pelkkää sosetta, kiinteitä aiemmin, myöhemmin, hitaammassa ja nopeammassa tahdissa. Äidin olisi pitänyt syödä pelkkää vettä ja leipää, mutta ei ainakaan tuota vettä ja tuota leipää. Lapsi nukkuu, kun sille niin sanotaan, pitää laittaa aiemmin nukkumaan, muttei liian aikaisin. Ei saa olla liian lepsu, eikä liian ankara, ei liian stressaantunut eikä liian höveli. Ei saa olla liian itsekäs ja ajatella omia menojaan, pitää ottaa omaa aikaa. Koska lapsi vaistoaa ja reagoi. Kaikkeen. Aina. Ja etenkin silloin, kun pitäisi nukkua.

Tämä on sensuroimaton vuodatus. Vailla vastauksia. Kaikki on kesken ja avoinna. Yksityiskohtia kerin seuraavissa postauksissa.

(Kuvat: Tuulia Kolehmainen)

costa brava

Costa Bravan parhaat osa 1 – juustofarmi, viinitila, kalahuutokauppa ja huippukokin opetuskeittiössä

23.6.17


Huikea pressimatka on nyt ohi ja paluu Suomen vesisateeseen on ollut nihkeä. Onneksi on muistot ja pikainen paluu samoihin maisemiin parin viikon päästä. Olen kirjoittanut työkseni Kataloniasta juttuja lehtiin, nettiin, kolumneihin, blogeihin ja matkaopaskirjoihin kahdentoista vuoden ajan, joten oli mukavaa, että Katalonian ja Costa Bravan matkailu muistivat minua ja kuvaaja-aisapariani Tuuliaa maksetulla reissulla. Ohjelma oli koottu erittäin taidokkaasti ja vaikka olen reissaillut ympäri Kataloniaa ja Costa Bravaa vuosien ajan, matkallemme oli valikoitunut lukuisia ennen näkemättömiä paikkoja. Jos ette vielä tunne Costa Bravaa, tuota Barcelonan pohjoispuolelta Ranskan rajalle ulottuvaa rannikkoa, niin tässäpä fiilistelyä reissultamme.

Pressimatkaseurueeseemme kuului kymmenisen toimittajaa, bloggaajaa ja valokuvaajaa Suomesta ja viitisen tyyppiä Ruotsista sekä tietysti matkanohjaajamme: Helsingin Bulevardilla sijaitsevan Katalonian matkailun pirtsakka Àngels sekä Costa Bravan matkailussa työskentelevä Sandra. Tällaisilla ryhmäreissuilla harvemmin on yhtä hyvää ryhmähenkeä ja yhteistä huumorintajua kuin tällä matkalla. Pikkubussissa ehdimme koluta aiheita muinaisista roomalaisista henkimaailman juttuihin ja henkilökohtaisesta historiasta tulevaisuuden unelmiin.

Matkan teemana on Costa Bravan gastronomia, eli nälkä ja jano eivät totisesti päässeet vaivaamaan. Päinvastoin – nälkää ei edes ehtinyt kehitellä maistelujen, lounaiden ja illallisten väliajoilla. Rankkaa, eikö vain. Costa Bravan ruoka on puhdasta, pelkistettyä ja tuoretta lähiruokaa: kalaa, äyriäisiä, vihanneksia, hedelmiä, huippuluokan oliiviöljyjä ja ensiluokkaisia viinejä. Omaan ruoka- ja viinimakuuni maailman paras ruokakohde siis!


Ensimmäisen päivän eka kohde oli Jafren kylässä sijaitseva vuohi- ja lammastila, jossa valmistetaan vuohenjuustoa ja -jogurttia. Jäimme ihmettelemään vasta samana aamuna syntyneitä karitsoja, joiden emä ei suostunut antamaan poikasilleen maitoa, vaan potki niitä pois utareeltaan. Aika tyly mutsi! Itsellä tilanne oli aika lailla päinvastainen: rintavarustus ei meinannut aina vaatteisiin mahtua, kun lapsi ei ollut lähellä maitovarastoja tyhjentelemässä.

Perhetilalla maistelimme vain kahdesta ainesosasta valmistettavaa, viilimäistä vuohenjogurttia. Tiesittekö muuten, että vuohenmaidossa ei ole lainkaan kolesterolia, kuten lehmänmaidossa? Entäpä sitä, että kesällä vuohien maito muuttuu litkuksi – silloin tehdään jogurttia – ja talvella se muuttuu rasvaisemmaksi ja päätyy juustonvalmistukseen. Yllättävää, että Pauet-jogurtin yhtenä makuna oli mustikka, melko uusi tulokas katalonialaisessa keittiössä. Pakkohan tuota jogurttia oli maistaa, vaikka en ole varma ulottuuko maitoproteiiniallergiani myös vuohiin. Testatkaapa joskus, jos liikutte Costa Bravalla, myös Barcelonan hyvin varustetuista kaupoista tätä löytyy.


Vuohitilalta suuntasimme Torrentin kylässä sijaitsevalle Mas Ollerin viinitilalle. Meikäläinen on suuri Empordàn alueen viinien ystävä, eikä Mas Ollerkaan tuottanut pettymystä (paljon täyteläisiä punaviinejä, paljon lempirypälettäni garnatxaa!). Mas Ollerin tila aloitti toimintansa jo ammoisella 1600-luvulla, mutta lopetti sitten pitkäksi aikaa, kunnes nousi jälleen uuteen kukoistukseensa parisenkymmentä vuotta sitten. Tilalla valmistetaan kolmenlaista punaviiniä, yhtä valkkaria ja yhtä roseeta. Maistamamme punaviini oli erittäin hyvää, mutta yllätyksekseni myös valkoviini Mar oli erittäin raikasta ja miellyttävää. Vielä kun tätä saisi ostaakin jostain!

Empordàn seutu on Euroopan vanhimpia viininviljelyseutuja, joten tuntuu oudolta, että alueen viinit ovat edelleen niin tuntemattomia. Espanjassa ne jäävät toki jättialueiden Riojan ja Penedésin jalkoihin. Alkosta esimerkiksi saa vain kahta Empordàn alueen viiniä, joista molemmat tulevat samalta Peraladan tilalta. Viinitie tuo tietääkseni maahan – ja ravintoloihinsa – Mas Ollerin viinejä, joten pitääpä käydä ravintolassa siemailemassa, kun en käsimatkatavaroissa saanut kotiin tuomisia.


35 asteen helteen ja viininmaistelujen pökeryttäminä hurautimme vihdoin kohti lounasta. Sen meille valmisti näytöskeittiössä (Aula Gastronòmica de l'Empordà) herttainen huippukokki Toni Izquierdo, joka pyörittää Palamósin kaupungissa Mas dels Arcs -nimistä ravintolaa. Pääsimme näkemään, kuinka Palamóksen kuuluisat katkaravut valmistetaan oikeaoppisesti, samoin kuin tyypillinen katalonialainen riisiannos (joka ei siis ole paellaa). Toni käskytti oppipoikaansa Polia niin tomerasti, että kisälliparka ei pystynyt peittämään hermostuneisuuttaan, vaan tavaraa lensi lattialle. Harvemmin on keittiöön varmaan pöllähtänyt 15 pohjoismaista paparazziakin innokkaampaa kameran räpsijää, että saattoipa sekin toki jänskättää.

Toni kertoi meille käyttävänsä keittiössään ainoastaan lähiruokaa ja lähes pelkkää luomua. Kataloniassa tämä on kokkien normitapa, eikä sitä erikseen mainosteta. Omilta kotiseuduilta saa niin riisin, vihannekset, hedelmät, kalat, vuohen- ja lampaanjuuston, äyriäiset kuin lampaan, kanan ja Iberian possunkin. Siihen päälle maailman parhaat oliiviöljyt, oliivit, viinit ja kahvit, niin mitä muuta voi kokki – saatikka asiakas – toivoa! 


Tonin opetuskeittiön kolmen ruokalajin lounaan ja viinien jälkeen vuorossa oli sitten Palamósin kuuluisa kalahuutokauppa La Llotja, jolta Toninkin merenelävät olivat peräisin. Yöllä kalastettu saalis huudetaan täältä kauppoihin ja toreille aamuisin ja aamulla kalastettu iltapäivisin. Huutajien seassa näkyi muun muassa maan suurimpiin ruokakauppaketjuihin lukeutuva Mercadona. Vielä joskus kun Suomenkin kauppoihin – ja ravintoloihin – saataisiin tuoretta kalaa! Mutta ne hygieniahysteriat… Kalaa saa Suomessa kuulemani mukaan kuljettaa vain pakastettuna. Pakastus tuhoaa kalan omegat aika tehokkaasti, joten eipä ihme, että täällä on omegasta puutetta yhdellä sun toisella. Llotjan lähellä olevasta turisti-infosta ostin Lululle tuliaiseksi söpön mustekalapehmolelun. Rapu- ja katkarapupehmolelujakin olisi löytynyt, maassa maan tavalla ja silleen. Poro täällä, mustekala siellä.


Illallisaikaan olin edelleen aika täynnä Tonin safkoista. Ja minä kun pelkäsin, miten pärjään ilman imetysaikana välttämättömäksi muodostunutta suklaata! Juu, ei tullut tämän reissun aikana suolaisen eikä makeankaan nälkää, ei janoa eikä tunnetta, että viineissä olisi pihistelty. Yltäkylläinen ja hemmoteltu olohan meillä oli.

Illallinen nautittiin Hotel Sa Puntan ravintolassa, Palsissa, jossa osa seurueesta majoittui. Meidän hotellissamme ei toiminut ilmastointi eikä kovin moni muukaan asia (paitsi lämmitys, siis siinä 35 asteen tukahduttavassa paahteessa), joten pääsimme onneksi muuttamaan Sa Puntaan illallisen jälkeen. Ensimmäisen hotellin ankeudessa oli se hyvä puoli, että se lähensi meitä Cocoa etsimässä -blogin tekijöiden Arnan ja Arton kanssa, jotka tuskailivat saman ongelman parissa. Nihkeää valittaa heti ekana päivänä, kun kaikki muu on luksusta, mutta nukkuakin pitää, joten onnistuimme saamaan sanomamme perille suht draamattomasti ja hotellin vaihto onnistui.


Sa Puntan illalliseen sisältyi alkutapasten lisäksi vesimeloni-tomaatti-mansikka-gazpacho Palamoksen katkaravun kera, Palsin riisiannos vihannesten ja sienten kera, kummeliturska (merluza) cavakastikkeella, lihansyöjille lammasta ja meille lisää kalaa, jälkiruoaksi ananascarpaccio sitruunasorbetilla, suklaa- ja marmeladikonvehdit, Peraladan viinejä ja kahvi. Eli siis enemmän ruokaa kuin laki sallii, kukkaronnyörit antaisivat koskaan myöden tai syön joulunpyhinä yhteensä! Annokset olivat aika isoja siihen nähden, että pää- ja alkuruoka-annoksia oli yhteensä viisi ja jälkkärit päälle. Mutta syömään ja ruokaövereitä vetämäänhän matkalle oli tultu ja huiput viinit auttoivat ruoansulatuksessa. Yhtään ei voinut jättää, kun kaikki oli niin herkullista! 

Reissun ensimmäinen työpäivä kesti noin 15 tuntia ja toiveikkaana jäimme odottamaan seuraavan päivän antia, josta kerron seuraavassa postauksessa.



Seuraa Facebookissa