auringon ottaminen raskaana

Biitsivinkit raskaana oleville

27.6.15

Terkut jälleen täältä Välimeren rannalta, Costa Bravalta! Juhannuksen juhlimisen lisäksi olen tällä viikolla keskittynyt lähinnä biitsillä löhöämiseen. Rentoutus maximus! Ensikertaa raskaana biitsillä ollessa on plakkariin jäänyt myös pari hyvää vinkkiä:

Ei äitiysuimapukua, kiitos!


Ellet ole viimeisimmilläsi ja maha tarvitsee extratukea, kokemuksesta suosittelen ihan normibikineitä. En tiedä, miksi melkein kaikki raskauskuteet perustuvat siihen olettamukseen, että raskaus tekee naisesta nunnan: mekot ylettyvät alle polven (tai nilkan) ja kurkkuun asti. Rannalla pitäisi muka käyttää ahdistavaa uimapukua tai biksuja mallia mummo. Jos haluat säilyttää naisellisuuden tunteesi paksunakin, kuten minä, niin ei muuta kuin hommaamaan ihan tavalliset bikinit (pari kokoa isommalla yläosalla) ja ylpeänä esittelemään masua!

Miss Vauvamasu rv 25+2 (Kuva: Pau Ribas)

Myrkytön aurinkorasva


Kuten kaikki varmaan tietävätkin, aurinkovoiteet ovat myrkyllisyydeltään niitä pahimpia kosmetiikkatuotteita, eivätkä siis verrattavissa perusvoiteisiin. Aurinkovoiteet sisältävät monenmoisia hormonihäiritsijöitä ja nihkeitä kemikaaleja (kuten PCB ja DDT) sitä enemmän, mitä suurempi suojakerroin. Koska raskaana ollessa suojakertoimen on syytä olla mahdollisimman korkea, on ehdottomasti parempi satsata myrkyttömiin aineisiin.

Koska täysin kemikaalitonta aurinkosuojaa ei ole mahdollista tehdä, alun perin tarkoituksenani oli kokeilla 100 % luonnollisia öljyjä, kuten porkkanaöljyä (suojakerroin 40) tai avokadoöljyä (suojakerroin 15), mutta täällä yli 30 asteen paahteessa ruokaöljy tuntuu turhan heavyltä iholla enkä välttämättä halua toimia paistinpannuna ohi pörrääville kärpäsille… Niinpä hommasin paikallisesta ekopuodista Algamarisin vain mineraalifilttereitä sisältävää, nanopartikkelitonta suihketta. Vaikka vaaleahipiäinen olenkin, en kuitenkaan pala (enkä rusketu) herkästi, joten valitsin suojakertoimeksi 30, mikä on osoittautunut hyväksi valinnaksi. Olen välttynyt palamiselta, mutta rusketus alkaa hiljalleen tarttua. 

Aurinkovarjo, hattu ja lasit


Aurinkorasvan lisäksi hommasimme ekaa kertaa ikinä aurinkovarjon, jotta pääsen välillä varjoon vilvoittelemaan. (Tosi asiassa varjon alla hengaakin mies, jonka Välimeren iho on jostain syystä herkempi auringolle kuin oma albiinohipiäni.) Ilman aurinkolaseja en pysty paisteessa hengaamaan hetkeäkään (ainakaan silmät auki), joten arskat on must! Myönnettäköön, että tällä reissulla estetiikka on vienyt voiton UV-suojasta, mutta hakusessa yhä siedettävännäköiset, edulliset ja UV-suojaiset pokat. Toinen måste biitsillä on aurinkohattu. Yleensä ostan joka vuosi biitsikojuista uuden härpäkkeen, koska vanhat menevät talven aika kaapissa ruttuun. En siis satsaa mihinkään tyyriseen muotiluomukseen, tärkeintä, että päähän ei tule pistosta.

Ilman hattua ja arskoja ei tule kesää!

Aurinkotuoli


Koska selällä kelliminen alkaa tällä mahalla olla hiukkasen epämukavaa (vatsallaan kellimisestä puhumattakaan!), hommasin – myöskin ekaa kertaa ikinä – pikkuruisen aurinkotuolin, jota on helppo roudata, mutta ajaa kuitenkin asiansa. Suosittelen! Selkäpuolelle ei kyllä oikein voi ottaa arskaa muuten kuin pyyhkeellä istuen.

Tyhjä ja täysi vesipullo


Vettä pitää tietty tankata aina, mutta varsinkin "paksuna paahteessa" on semmoinen yhtälö, että veden juonnin unohtaminen liian pitkäksi aikaa kostautuu hyvin nopeasti jalkojen ja sormien turpoamisena! Lisäksi kannattaa ottaa biitsille myös tyhjä vesipullo, jonka voi täyttää viilentävällä meri/järvi/jokivedellä, jota voi kaataa niille paisuneille nakkisormille ja varpaille. Mutta suosittelen merkitsemään pullot jotenkin, ettette tee samaa virhettä kuin meikäläinen, joka hörppäsi eilen huikan merivesipullosta!! (Olihan se arvattavissa tässä hönömoodissa, mutta onneksi en kuitenkaan ehtinyt niellä.)

Meitsi suojautuu talossa ja puutarhassa
(Kuva: Pau Ribas)

Uimaan mahdollisimman puhtaaseen veteen


Edellä mainittu erehdykseni oli mahdollista vain siksi, että täällä Costa Bravalla merivesi on niin kirkasta, etten erottanut sitä lähdevesipullosta. Kuten edellisessä bloggauksessani mainitsin, Itämereen en rupeaisi kroppaani kastamaan (kun kerran muutenkin pyrkimyksenä elää mahdollisimman myrkyttömästi) – varsinkaan raskaana ollessa. Toinen hasardipaikka meille hautojille ovat julkiset uima-altaat, joista voi tuoda tuliaiseksi monenmoisia bakteereja ja loisörkkejä, eikä se kloorikaan mitään linnunmaitoa ole. Suomessa uiskentelen itse vain järvissä.

Costa Bravan kirkkaissa vesissä kelpaa uiskennella!
(Kuva: Pau Ribas)


Suolaista huimaukseen


Huimauksesta kärsivien raskautettujen kannattaa biitsillä hikoillessa vetää ekstrapaljon (hyvää) suolaa ja/tai urheilujuomia. Etukäteen jännitin vähän, pyörtyisinkö rantahietikolle mataline verenpaineineni, mutta toistaiseksi ainakin tankkaukset ovat osuneet nappiin, eikä päätä ole huimannut. Parhaaksi biitsi/palautusjuomaksi on vuosien varrella osoittautunut gazpacho (puoli litraa kun horii päivässä, niin samalla tulee vedettyä päivän salaatit).

Lukemista


Koska niitä raskaus- ja synnytysoppaita on niin paljon koluttavaksi, mutta silmät painuvat illalla kiinni parin sivun jälkeen, raahasin pari opusta biitsilukemiseksi. Mukana mm. Vuoden mutsi 2 (koska ykkönen on jo luettu) ja doulani lainaama Mindful Birthing.

Toivottavasti biitsikelit rantautuvat pian Suomeenkin ja jos ei niin vamos a la playa siellä missä ilmoja pitelee!  

(Aurinko)varjossa auringon alla

coca

Kaksi juhannusta

25.6.15

Tällä kertaa bloggaan teille superaurikoisesta Platja d’Arosta! Tänä vuonna sattui nimittäin niin mukavasti, että pääsimme viettämään juhannusta molempien perheidemme kanssa. Suomen juhannus vietettiin Porin saaristossa harvinaisen isolla remmillä: isovanhemmat, äiti ja hänen miehensä, veli perheineen, kolme enoa ja täti. Katalonialaista juhannusta viettämässä Costa Bravalla olivat appivanhemmat, isoäiti ja miehen veli. Sukulaismiehityksellä mentiin siis molemmat juhlat. Mutta siihenpä juhannusten yhtäläisyydet melkeinpä tyssäävätkin.

Suomen möksällä (Kuva: Tuomas Kultanen)

Päivämäärä


Muualla Espanjassa jussi ei ole erityisen tärkeä päivä, mutta Kataloniassa se on vuoden tärkeimpiä juhlia, kuten Suomessakin. Kataloniassa jopa siinä määrin, ettei päivää ole protestanttisen tehokkaalla työmoraalilla siirretty lähimpään viikonloppuun, vaan juhannusaatto on aina 23. kesäkuuta ja eilinen juhannuspäivä 24.6. oli pyhä. Suomessa jussi on keskikesän juhla, mutta Espanjassa se merkitsee kesän virallista alkua.

Kokko loistaa yöttömässä yössä

Lämpötila


Sateen pieksämälle kropalle oli kieltämättä pienoinen shokki saapua Costa Bravan paahteeseen. Ei sillä, että valittaisin! Suomen jussina tunsimme itsemme onnekkaiksi, kun terassibileet onnistuivat auringossa ja sateet alkoivat vasta mantereelle palatessa. Lämpötilakin oli miellyttävät 17–18 astetta. Kataloniassa bileet alkoivat lämpöhalvauksen ja raskausturvotuksen merkeissä (jalat ja sormet paisuivat kuumuudesta haloiksi!) mittarin kivuttua yli kolmenkympin.

Romanttisert ilotulitukset (kuva: Andreu Ribas)

Kokko vs. ilotulitukset



Valoilmiöitä merellä? Kyllä ja kyllä. Suomessa veden yllä ajelehti liekehtivä kokko, jota ihailtiin rauhallisissa tunnelmissa. Kataloniassa sysipimeällä taivaalla räiskyivät kunnan tarjoamat upeat ilotulitukset, mallia Suomen uusi vuosi.

Päivä vs. yö


Suomen juhannukseen kuuluu tietysti yötön yö. (Vintti saadaan kyllä himmeäksi ihan omin avuin.) Tänä vuonna oma juhannusjuomani oli kuitenkin vähemmän päihdyttävä alkoholiton luomusiideri. (Tulee halvaksi, kun sitä litkua ei tölkkiä, kahta enempää pysty kittaamaan.) Kataloniassa pimeys laskeutui joskus ysin jälkeen. Ne, jotka eivät olleet jo auringon pistoksen päihdyttämiä, tissuttelivat cavaa, meikäläinen claraa (= 2/3 bisseä ja 1/3 sitruunalimua). Vappuvinkiksi Katalonian suomalaisille: tulipa todettua, että holiton clara maistuu ihan simalta!


Alkoholiton clara on ihan simaa! (Kuva: Maite Escandon)

Grillimakkara vs. coca


Mikä voisi olla suomalaisempi juhannusmenu kuin makkara ja muut grillituotteet? Koska en tällä kertaa jaksanut roudata paikalle omia eväitä, eli soijamakkaraa (lempparini on snadisti tulinen soijachorizo!), päädyin 18 vuoden vegeilyn jälkeen maistamaan grillattua broileria. Lisäksi tietty savulohta ja uusia perunoita sekä jälkkäriksi mansikkakermakakkua. Tänä vuonna kakkuja oli kokonaiset kolme: yksi gluteenittomalla pohjalla, toinen maidottomalla kermalla ja kolmas niille, jotka eivät vielä ole käyneet keliakia- ja maitoallergiatesteissä, kjäh, kjäh...

Katalonian juhannukseen ei kuulu mitään erityistä menyytä. Meidän porukka veti tuoretta sepiaa, mustekalaa ja lammasta. Ruokarajoitteista johtuen paikallinen juhannusherkku, coca (pullataikinasta tehty piiras, johon on upotettu karamellisoituja hedelmiä) vaihtui tänä vuonna jätskiin ja meikällä maitorajoitteisena sorbettiin.

Sama kakku, eri allergiat

Meri


Suomessa juhlapaikkana toimi suvun Selkämeressä sijaitseva saari. Avomeren läheisyyden vuoksi vesi on kesälläkin kylmää kuin Antarktiksella. Eipä sillä, että Itämeressä – tuossa tummanpuhuvassa viemäriveden, lehmänpaskan ja ydinjätteiden sekamelskassa – enää suostuisin kastautumaankaan. Katalonian biitsikämppämme sijaitsee niin lähellä Välimerta kuin fyysisesti mahdollista. Vesi on Euroopan puhtainta, turkoosia, kristallinkirkasta – ja vaikka edessä näkyy vain ulappaa – lämmintä!


Välimeren taivas savuaa tulituksista (Kuva: Andreu Ribas)

Hiljaisuus vs. infernaalinen möykkä


Suomen juhannusyössä samoilimme valoisassa metsässä (kunnes puolenyön jälkeen raskaushormonit pitivät huolen nuijanukutuksestani) nauttien puolukankukkien tuoksusta ja täyshiljaisuudesta! Välimeren rannalla kolmatta maailmansotaa muistuttava pommituksen jylinä kesti ysistä illalla neljään aamulla. Ilotulitukset eivät täällä juhlahumun luomiseen riitä, vaan ennen ja jälkeen on rantaa pommitettava papaatein, sähikäisin ja kovaäänisin pamauksin, joihin ei edes liity minkäänlaista valoilmiötä. Meikkis sammahti petiin yhden jälkeen, mutta keskellä yötä säpsähdin niin paukahduksiin kuin mahassa polskivan tytön säikähdysvoltteihinkin. Anoppi totesi puolileikillään, ettei skidi enää uskalla tänne pommien maahan tulla sikiötraumojensa takia, johon mies tokaisi, että ensi kesänä kyllä tullaan, mutta ei juhannuksena ainakaan kahdeksankuisen kanssa. We’ll see! 

aktiivinen synnytys

Mieluummin mömmöjä kuin synnytysavustaja

17.6.15

Mikä ihmeen doula? En ollut kuullut koko sanaa ennen Manipuran raskausjoogakurssia ja siihen sisältyvää luonnollisiin kivunlievityskeinoihin painottuvaa synnytysluentoa. Doula tarkoittaa kreikaksi naispalvelijaa ja tällaisia ihania, kokeneita synnytysavustajia voi oikeasti kuka tahansa pyytää avuksi omaan synnytykseensä. Kuulin jo synnyttäneiden kurssilaisten positiivisista synnytyskokemuksista doulan kanssa ja innostuin: ”Mäki haluun!”.

Meikkis ja maha
(Kuva: Pau Ribas)

Doula vs. isä ja kätilöt


Kaikki raskaana olevat ja synnyttäneet eivät kuitenkaan innostuneet minun laillani ideasta kertoessani: ”Siis miksi joku vieras akka sinne intiimiin tilanteeseen häiritsemään, onhan siellä pätevät kätilöt ja isä?” Isän paikkaa tärkeimpänä tukihenkilönä ei tietenkään korvaa mikään, mutta doula osaa auttaa ensimmäistä kertaa oudossa ja pelottavassa tilanteessa olevaa isääkin osallistumaan synnytykseen luontevammin ja rennommin. (Tutkimusten mukaan doulan läsnäolo synnytyksessä lähentää isää ja äitiä enemmän kuin ilman doulaa synnyttäminen. Samoin adrenaliinia erittävän hermoilijan läsnäolo hidastaa tunnetusti synnytystä.)

Kätilöt puolestaan tulevat ja menevät synnytyksen tuoksinnassa ja varsinkin pitkässä avautumisvaiheessa äiti on suurimmaksi osaksi isän tuen varassa. Vaan mistäs hiivatista isä voi siinä tilanteessa tietää, mikä auttaisi kipuihin ja mikä asento olisi kenties kussakin tilanteessa paras? Yleensä isän keino auttaa on pyytää äidille epiduraalia ja muita kemikaaleja. Minun mieheni ei koe, että doula tulisi hyppimään hänen varpailleen, vaan juurikin avustamaan hierontatekniikoissa ja asennoissa, joissa minä voin nojata optimaalisesti mieheeni.

Doulan vehkeitä (kuva: Nana Lintermo)

Doula ei siis korvaa isää, mutta harva isäkään pystyy korvaamaan pätevää doulaa, ellei hän sitten satu hallitsemaan akupainantaa, vyöhyketerapiaa, rentoututus-, äänenkäyttö- ja hengitystekniikoita, synnytyshierontaa ja muita lääkkeettömiä kivunlievitystekniikoita. ”Vieraasta akastakaan” ei ole kyse, sillä doula valitaan reilusti ennen synnytystä ja vanhemmat tapaavat hänet yleensä pari kertaa ennen synnytystä, siinä missä kätilöt nähdään ensikertaa vasta sairaalassa. Ja vaikka kätilöt em. tekniikoita kenties osaisivatkin, ei heillä ole aikaa omistautua yhdelle synnyttäjälle koko synnytyksen ajaksi. Monesti doula on ainoa synnytysammattilainen, joka on läsnä ja äidin käytettävissä koko session ajan. (”Hiero mun selkää, vaihda musaa, hae vettä, poista pällistelevät kandit huoneesta….” Doula ei suotta tarkoita palvelijaa…)

Lääkkeettömyyden edut


”Vaan mitä vikaa mömmöissä on? Minä en halua kärsiä kipuja enkä syyllistyä epiduraalin käytöstä.” Tässä toinen yleisesti kuulemani kommentti. Itsekin olin niin monta kertaa kuullut kauhutarinoita siitä, kun epiduraalia ei saakaan ajoissa, että olin ennen douliin ja aktiiviseen synnytykseen perehtymistä valmistautunut synnytykseen lähinnä osaamalla pyytää kaikkia mahdollisia mömmöjä mahdollisimman pian ja mahdollisimman usein. Enkä toki nytkään poissulje sitä mahdollisuutta, että saattaisin kemikaaleja tarvita. Mutta nyt paletistani löytyy paljon muitakin keinoja, joilla aion yrittää ainakin niin pitkälle, kun voimat riittävät. Ei siksi, että kokisin lääkkeellisen synnytyksen millään tavalla tuomittavana tai edes vaarallisena, tai siksi, että haluaisin päteä ja kilpailla muitten äitien kanssa, saatikka jeesustella jälkikäteen, kuinka hyvä ja uhrautuvainen äiti olenkaan. Päinvastoin, lääkkeettömyys voi toisinaan olla jopa kivuttomampaa (ainakin synnytys kestää usein vähemmän aikaa) kuin lääkkeiden kera.

Tähän mennessä oma raskauteni on ollut helppo, samoin kuin oman äitini raskaudet. Hän ei tarvinnut synnytyksissään epiduraalia, joten voin ounastella, että minullakin olisi hyvät tsäänssit pärjätä ilman. Jos piikin pyytää heti sairaalaan mennessä, ei koskaan saa tietää, olisiko pärjännyt ilman. Toiseksi haluan hyödyntää omat kivunlievityshormonini. Endorfiinin kaltainen luonnollinen oksitosiini lievittää synnytyskipuja huomattavasti ja tuo supistusten välillä jopa euforisen tunteen. Tätä tunneta ei kuitenkaan pääse kokemaan, jos kipu lievitetään epiduraalilla, ja ilman luonnollista oksitosiinia epiduraalin vaikutusten loppuessa tuskat palaavat kahta kauheampina.

Doulaltani sain lainaksi mm. nämä kirjat,
joista löytyy lisää mainitsemistani tutkimuksista.

Kolmas syy lääkkeettömyyden suosimiselle on se, etten halua joutua makaamaan sängyssä köytettynä sydänkäyräpiuhoihin ja muihin liikkuvuutta rajoittaviin tekijöihin. Makuuasento on tutkitusti synnytysasennoista kivuliain, sillä se jättää vähemmän tilaa vauvan ulostuloon ja ponnistaminenkin on tuossa asennossa painovoiman vastaista. Synnytyksen aikana asentoaan aktiivisesti vaihtavien ja esim. synnytysjakkaralla tai ammeessa istuvien synnytykset kestävät jopa tunteja vähemmän kuin makuulla synnyttävien. Lääkkeettömästi ja doulan avustamana tapahtuu myös huomattavasti vähemmän repeämiä, imukuppisynnytyksiä ja keisarinleikkauksia. (Joidenkin tutkimusten mukaan epiduraali saattaa myös vaikeuttaa maidon nousua ja imetystä heti synnytyksen jälkeen.)

Pääsääntöisestihän kätilöt toivovat synnyttäjän tapittavan ketarat ojossa sängyllä, koska asento on heille helpoin. Doulan tukemana voi rohkeammin mennä juuri niihin asentohin kuin itsestä tuntuu, maahan kontilleen, seinää vasten nojaamaan tms. ilman sen kummempaa haloota kätilöltä. Synnytyksestä ei siis todellakaan ole tarkoitus tulla mitään doulan ja kätilön välistä henkien taistoa, vaan molemmat ovat huipputärkeitä omalla tontillaan ja muodostavat usein luottavaisen ja lämpimän suhteen keskenään, toisiaan tukien.

Ihana doula löytyy!


Kun siis olin vakuuttunut doulan asiantuntemuksesta lääkkeettömyyden tukemisessa, alkoi kiivas etsintä! Jo sertifikoidun, eli kaikki koulutukset käyneen ja harjoittelun aikana neljään synnytykseen osallistuneen (omiensa lisäksi) doulan palkkio olisi ollut tässä elämäntilanteessa liian suuri kulu meille. Joogakurssilla kuulin edullisemmista vaihtoehdoista. Joogakeskuksen yhteydessä majaansa pitää myös doulien koulutuksesta vastaava Doulakka. Lähestyin siis heitä tiedustellen (lähes valmistuneista) harjoittelijoista.

Doula Nana (kuva: Otto Virtanen)

Doulakan kautta löytyikin aivan ihana kahden lapsen äiti, Nana, jonka tapasin kahvilla ja vakuutuin hänen herttaisesta luonteestaan ja vankasta tieto- ja taitomäärästään. Nana hallitsee niin akupainannan, gua shan ja tavallisen hieronnan, synnytyslaulun ja hengitystekniikat, jumppapallon, rebozo-liinan, TENS-laitteen, kuin muidenkin apuvälineiden käytön synnytyksessä. Lisäksi saan nyt jo kysellä häneltä raskauteen ja synnytykseen liittyvistä asioista, jos siltä tuntuu. Meillä synkkasi välittömästi, sillä Nana on mukavan huumorintajuinen, välitön, avoin ja aurinkoinen persoona. Mamma mía, synnytyksestähän voi siis tulla jopa hauska kokemus!

p.s. Pääkaupunkiseudulla edullisia doulia voi tiedustella myös Helsingin ensikodista ja Folkhälsanista (myös suomen kielellä). Itse halusin mahdollisimman spirituaalista (hörhöä) menoa, siksi päädyin Doulakkaan.

***

Espanja/Katalonia

Kolmikielisen lapsen nimi – kolminkertainen haaste!

14.6.15

Mikäs sadepäivänä sen jännempää puuhaa, kuin miettiä nimiä tulevalle lapselle? Espanjassa ja Kataloniassa lapselle annetaan nimi heti syntymän hetkellä. Sikäläiset Facebook-kaverini eivät siis tiedota syntymästä pituuden ja painon kera, vaan esittelemällä vastasyntyneen pikku Polin tai Valentinan. Monesti nimeä aletaan käyttää lapsesta jo kuukausia ennen syntymää, esim. mieheni serkku esitteli meille mahansa Quiminä. Miksemme siis mekin voisi edes keskenämme keksiä nimeä jo nyt, vaikkemme välttämättä sitä etelämaalaisen tapaan heti ilmoille kajauttaisikaan?

Kun sukupuolikin on selvillä, nimen keksimisen pitäisi olla suht helppoa puuhaa. Tarvitaan ”vain” kaunis, kansainvälinen nimi, joka lausutaan samalla tavalla Suomessa, Kataloniassa ja Espanjassa, kuten esimerkiksi Paula. Nimeni ansiosta olen aina saanut lämpimän vastanoton espanjalaisessa maailmassa. Pelon sekaisesti nimeäni kysyessään hispaanit ilahtuvat joka kerta ikihyviksi, kun vastassa onkin helposti lausuttava ja ymmärrettävä nimi, olen kuin yksi heistä! Appiukkoni kertoi taannoin skypekeskustelussamme googlanneensa suomalaisia nimiä. ”Kyllä teillä on outoja nimiä”, hän kiteytti. ”Mutta onhan meillä moniakin samoja nimiä”, vastasin. Vai onko?

Nimen pähkäilyyn on mennyt useampikin kupillinen...

Meidän tapauksessa nimiä ei paljon auta selailla suomalaisesta nimipäiväkalenterista, eikä sen pahemmin espanjalaisesta tai katalonialaisestakaan, koska ne ovat pullollaan äänteitä, jotka menisivät jollain kielellä pieleen. Ensimmäisenä kyydistä tippuvat sellaiset epäsuomalaisia äänteitä kuten Q (Raquel), Ñ (Begoña), Ç (Ponça), X (Xènia) ja Z (Zara) sisältävät nimet.

Seuraavaksi hylkäämme B-, G- ja D-nimet, koska Suomessa Bellesta tulisi liian usein Pelle, Dianasta Tiana ja Galasta Kala. Kyllä vain, toukokuun Kallio Kukkii -festareilla tiedotettiin ”pajamajoista”, mieheltäni kysytään, onko hän ”Parsseloonasta” ja telkkarissa mainostetaan ”spakettia”. Virtuaaliset karvani nousevat pystyyn moisesta!

Eivätkä ongelmat G:n kanssa toki siihen loppuisi. Jos Angelina lausuttaisiin suomeksi Ankelina, niin espanjaksi se vääntyisi muotoon Anhhelina ja katalaaniksi Andzelina ja Gina saisi muodot Kiina, Hiina ja Dzina. LL-yhdistelmä dumautuu sekin, koska espanjassa se muodostaa oman äänteensä. Petronellasta tulisi siis Petroneija ja Ellasta Eija

Rokkinimiäkin on tullut kelailtua. Tässä 6 kk:n mahan kanssa
Bob Gruenin hienossa valokuvanäyttelyssä.
(Kuva: Pau Ribas)

C jää pois, vaikka Kirsikkapuistossa tapahtuneiden vauvan ensipotkujen takia ystäväni totesivat, että nimeksi on pakko tulla Cherry tai Cereza. Englantia emme rupea tähän soppaan edes sotkemaan ja Cerezasta tulisi täällä Keretsa (eikä Theretha). Jos kuitenkin enkkulaiseen nimeen päätyisimme, se tulisi epäilemättä jostain rokkimaailmasta, kuten Beatlesin tai Rollaiden sanoituksista. Jos nimi ei saisi olla englantilanen, niin ei kyllä myöskään leimallisesti espanjalainen, vaan suomalainen, katalonialainen tai mieluiten kaikkea yhtäaikaa. Pakko myöntää, että Paulasta on paha panna paremmaksi, se kun ei ole leimallisesti mistään kotoisin. (Kun isä on Pau ja äiti Paula, monet pitävät melkeinpä itsestäänselvyytenä, että pojastamme tulisi Paul tai Pauli ja tytöstä Paulina, mutta ehkäpä mielikuvituksemme jaksaa laukata hiukkasen kauemmas kotipesästä.)

Entäpä ihkut suomalaisäänteet sitten? Jo kaksoisvokaalit ja -konsonantit olisivat etelän sukulaisille ylivoimaisia lausua: Minna olisi Mina, Tuuli > Tuli, Aamu > Amu (tai vielä pahempaa Ammu), Kukka > Kuka ja sitä rataa (ei sillä, että espanjassa ja katalaanissa K:ta edes tunnettaisiin). Pois siis ehdokaslistoilta nämäkin (ääkköset eivät siellä koskaan olletkaan). Y:kin jää pois, koska etelässä Tyyne olisi Tiine ja Yvonne (Ivon) suomeksi aivan eri kuuloinen sekin.

Eiköhän se nimi aurinkoisemmalla säällä päähän
pälkähdä. Kuvasta päätellen miehellä pikkutyttö
jo kovasti mielessä.

Mutta hei, entäs Julia tai Helena? Kansainvälisiä nimiä molemmat ja kaikki esiintyvät kotikielillämme! Niin, esiintyvät kyllä, mutta espanjaksi Julia on Hulia ja katalaaniksi Zdjulia ja Helena molemmilla romaanisilla kielillä Elena (vastaavasti Hely olisi etelämaalaisten mielestä Eli). Eli se siitäkin siis…

Jos ei muuta, niin nyt meillä on pitkä lista nimiä, joita tuleva lapsemme ei ainakaan saa. Ehkä sopiva nimi löytyy vasta sadepilvien väistyessä. Hetkinen: Sol (= aurinko), Aurora (= aamurusko) jne. jne…


espanja

Minun katkera avioliittoni ulkomaalaisen kanssa

8.6.15

Olen täällä peräänkuuluttanut kolmikielisyydestä kertovaa kirjallisuutta, joten ilahduin, kun kirjastossa silmiin osui Wolfram Eilenbergerin ”Minun kolmikieliset kaksoseni” (Siltala 2013). Saksalainen Eilenberger on naimisissa suomalaisen naisen kanssa (josta hän on kirjoittanut myös kirjan ”Minun suomalainen vaimoni”). Perhe asuu kirjan kirjoittamisen hetkellä Kanadassa, joten lapset käyvät koulunsa englanniksi.

Kaksikielisyys vs. kolmikielisyys


Kaksikielisyyshän on sillä lailla selkeää, että perheen yhteinen kieli on aina jommankumman vanhemman äidinkieli ja useimmiten perheessä saatetaan puhua tilanteesta riippuen kumpaakin äidinkieltä. Näinhän yleisesti suositellaankin, että vanhemmat puhuisivat lapsilleen vain omaa äidinkieltään, eivätkä jotain kielipuolista sönkötystä. Mutta entä kolmikielisyys sitten? Vanhemmat puhuvat kyllä lapsilleen omaa äidinkieltään, mutta tämän lisäksi keskenään jotakin kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan äidinkieli (kuten meidän tapauksessamme tulee olemaan) tai lapset puhuvat vieraan maan kieltä kahden äidinkielen lisäksi (kuten kirjan tapauksessa).  Aihe on siis hemmetin kiinnostava ja kolmikielisestä arjesta saa varmasti hauskoja tarinoita jopa kokonaisen kirjan verran! Käydäänkö ruokapöytäkeskustelut kolmella kielellä? Puhuuko lapsi kaikkia kolmea kieltä sekaisin samassa lauseessa? Tuntuuko vanhemmasta oman kielensä yksinpuhelu aluksi samalta kuin jättäisi viestiä vastaajaan? Näitä mehukkaita aiheita ei tästä kirjasta kuitenkaan löydy.

Keittiöhommat kusee


"Minun kolmikieliset kaksoseni" -kirjan ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kertovan kolmikielisyydestä, lukuun ottamatta muutamaa irrallista mainintaa siitä, kuinka isä kysyy lapsiltaan, mikä orava on englanniksi tai saksan sukujen opettamista kuvakirjoja katselemalla: ”Der Bär. Die Beere. Vaimoni ei tätä enää opi. Ei koskaan! Vaikka se oikeastaan onkin ihan yksinkertaista”, (tässäkö parisuhteen kynnyskysymys, really...?!). Käy siis ilmi, että vaimo kuitenkin ymmärtää ja puhuu miehensä äidinkieltä. Toisin kuin kirjailija itse: ”Jääkylmiä ajatuksia. Kuinka vähän tiedänkään vaimoni amerikkalaisesta minästä. Tai suomalaisestakaan. Enhän edes ymmärrä häntä hänen omalla äidinkielellään”. Kirjan todellinen teema on kireä avioliitto ulkomaalaisen kanssa.

Niistä kaksosista olisi ollut kiva kuulla enemmänkin...

Eilenbergerin kaksosilla ei ole ongelmia kolmen kielen välillä taiteilun kanssa, mutta isää näyttää häiritsevän suuresti se, ettei hän ymmärrä suomea ja se, ettei vaimo puhu täydellistä saksaa. Tästä kumpuaa selkeä passiivis-aggressiivinen suhtautuminen vaimoon: ”Suomalainen vaimoni motkottaa…”, ”Vaimoni pitää epäilyjäni täysin naurettavana. ’Sinä ja sinun saksalainen ajattelusi’…” jne. Kahteen otteeseen Eilenberg kertoo pariskunnan olleen avioeron partaalla, muun muassa siksi, ettei mies osallistu kotitöihin: ”Vaimoni otaksuu kodinhoidollisen käyttäytymiseni taakse kätkeytyvän systemaattista sabotaasia […] Ei riitä, että hän lopulta joutuu kuitenkin tekemään itse minulle kaikessa parisuhteellisessa reiluudessaan antamansa tehtävät, ei, vaan minun selvien vajavaisuuksieni vuoksi hän lisäksi joutuu pakotetuksi ikuisesti marmattavan bitchin tai jopa äidin rooliin – avioliitolle tyypillinen fataali dynamiikka […] Minun sukupolveni (synt. 1971) keskieurooppalaisia keskiluokkaisia miehiä kun ei lapsuudessa juuri rasitettu keittiöhommilla eivätkä ne siis tulleet tutuiksi…” (Mielenkiintoista, että keski-ikäinen keskieurooppalainen mies vaatii vuosikymmenten koulutuksen oppiakseen tiskaamaan.)

Lukijalle alkaa hahmottua, etteivät vanhempien kireät välit oikeasti johdu niinkään kielimuurista tai kulttuurieroista, vaan siitä, että mies ei vain yksinkertaisesti pidä perhe-elämästä – eikä välttämättä edes vaimostaan: ”Vaimoni ja molemmat tyttäreni makasivat sängyssä rajun vatsataudin kourissa [...] Olen edelleen sitä mieltä, että ne päivät olivat yhdet kuluneiden vuosien onnellisimmista [...] Oikein ymmärrettynä vanhempana olon varhaisvuodethan muistuttavat, erityisesti talvisessa Suomessa, hyvin paljon pakkotyöleirillä oloa, minä järkeilin.”, ”Toisaalta tietysti nuorelle kaksosperheelle kaikki, jopa itsemurhan partaalla olemisen yleistunnelma suomalaisissa moottoritienvarsiravintoloissa, on parempaa kuin viikonloppu omien neljän seinän sisällä.”

Minun katalonialainen mieheni


Lasten kolmikielisyydestä en tästä kirjasta oppinut yhtään mitään, mutta vanhempien arjesta kolmen kielen ympäröimänä sen verran, että ulkopuolisuuden tunnetta perheessä voi vähentää huomattavasti opettelemalla edes ymmärtämään puolisonsa äidinkieltä, ja sen, ettei toisen ymmärtäminen kuitenkaan loppupeleissä ole pelkästään kielestä kiinni ("Välttäen kaikkea sisällökästä keskustelua harmonian tähden...").  

Minä ja mieheni puhumme keskenämme espanjaa käytännön syistä: tutustuimme espanjaksi eikä minun katalaanin tai mieheni suomen taito riittäisi kovin syvälliseen tunteiden ilmaisuun. En ole pitkään aikaan edes ajatellut puhuvani vierasta kieltä, kun espanja on ollut kotikieleni jo vuosikaudet. En myöskään harmittele Wolfram Eilenbergerin tapaan, että ”piru kun mies ei tule koskaan oppimaan elatiivin monikkoa tai objektin kolmen sijamuodon pomminvarmaa valintaa”. Hän pystyy seuraamaan keskustelua suomeksi ja tulee ymmärtämään pääkohdat siitä, mitä yhteiselle lapsellemme puhun. Samoin minä ymmärrän katalaania, jota haluaisin oppia puhumaankin lapsen tähden. Meidän perheen tapauksessa kolmikielisyys voi siis jossain vaiheessa muodostua ratkiriemukkaaksi kakofoniaksi, jossa koko perhe puhuu suomen, espanjan ja katalaanin sekamelskaa naurunremakan säestämänä. Kenties romaanin kirjoittamisen paikka sekin...


p.s. Minulle saa edelleen vinkata, jos löydätte kirjoja, tutkimuksia tai nettisivuja kolmikielisyydestä! 

huimaus

Raskausoire 3: Pahoinvointi (Qu'est-ce que c'est)

4.6.15

Ennen raskautumista äitikaverit pelottelivat kovasti karmealla yhdeksän kuukauden krapulalla, eli pahoinvoinnilla, kuvotuksella, laattailulla ja kaiken kattavalla oksuololla. Mutta eipä ole näkynyt (tässä lähes kuudennella kuulla kun mennään).

Muistan aina ihmetelleeni, kun äitini kertoi omista raskauksistaan niin tyynenä: ei huonoa oloa, oksentelua, sen kummempaa väsymystä tai muitakaan vaivoja. ”Ei raskaus ole sairaus”, hän aina sanoi. Kavereilta kuulin sitten toisenlaisia kuvailuita, jotka saivat miettimään, että kyllä se joillekin voi sairausoireita aiheuttaa. Yhdeksän kuukauden laattatauti ei kuulosta kovin siunatulta tilalta.

Raskaus ilman krapulaoireita


Nyt on minun vuoroni olla se ärsyttävä odottaja, joka ei kärsi sen kummemmin univaikeuksista, tolkuttomasta väsymyksestä, rajusta pahoinvoinnista tai mieliteoista, ummetuksesta kuin turvotuksestakaan. Olen oksentanut kerran raskauden aikana, mutta en pahoinvoinnin takia, vaan siksi, koska erehdyin vetämään monivitamiinin tyhjään vatsaan: booooring! Ehkä äitiysblogeissakin korostuvat nämä kauhutarinat (samaan tapaan kuin miesten inttijutuissa), koska hyvä olo ei vaan ole mikään lööpinaihe.

Lohdutanpa kuitenkin tulevia äitejä, että älkää pelätkö tulevaa raskauttanne, ei se todellakaan kaikilla niin järkkyä ole. Minun ikävin oireeni oli huimaus, joka sekin meni ohi parissa viikossa: hohhoijakkaa...! 

Tässä ne oksetuksen huiput. On se hurjaa...

Köyhän naisen ällötysoireet


Myönnän, että pari ruoka-ainetta kuitenkin aiheutti melkoista ällötystä aivan alkuraskaudesta, ettekä ikinä arvaa, mitkä. Nimittäin terveellisyyden perikuvat: avokado, banaani ja kookos (kaikissa muodoissaan). Ällötys näitä kohtaan taisi johtua siitä, että söin niitä niin paljon juuri ennen raskautumista. Muita snadisti oksuja alussa olivat kahvi (joka onkin jäänyt pois kokonaan nautintoainelistalta, ekaa kertaa aikuisiässä en tarvitse aamulla minkään sortin piristettä herätäkseni: get out of here!), paahdetun ruisleivän tuoksu ja kaupan lihatiski.

Lähimpänä ihan kunnon yrjöämistä olin kuitenkin Tukholman risteilyn jälkeen täydessä sporassa, superherkistyneine hajuaisteineni siinä hehkeässä vanhan viinan, taskulämpimän kossun ja kaikenlaisten laivalla ryvettyneiden hiippailijoiden eritteiden odöörien sinfoniassa.

Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, niin sinunkin raskausoireesi voi siis olla myös hyvinvointi! Varaudu kuitenkin siihen, että muiden äitien korvissa yrjöttömyys kuulostaa kutakuinkin tältä: "Tuuletus-hehkutus-bumtsibum-naminami-ihqu jaxuhali-hattaroita ja perhosia-vaahtokarkkeja ja mailittleponeja", mikä saattaa aiheuttaa vakavia pahoinvointioireita yrjöilijöiden leirissä.



maidon korvike

Maidoton smetanakala

1.6.15

Kaksi asiaa, mitä maidottomuudessa eniten kaipaan, ovat juusto ja smetana! Tofujuustot menettelevät silloin tällöin uuniruokien kera, mutta ei niitä kyllä ”raakana” pysty nielemään. Omatekoisia juustoja en vielä ole päässyt kokeilemaan, mutta lupaan testata ja raportoida, muutama varteenotettava resepti on jo plakkarissa.

Onneksi smetanallekin on tullut maidoton korvikkensa, nimittäin Oatlyn kaurakermasta tehty craime fraiche. Minun makuuni se saisi olla rasvaisempaa, mutta melkein oli kyllä bileiden paikka, kun sen ensi kertaa kaupasta bongasin. Toimii borssikeitossa, blinin päällä mädin kera, kermaviilikastikkeissa, fajitaksien kanssa ja myös yhden lemppariruokani, smetanakalan kokkauksessa.

Kokkina suosin kurvit suoriksi -ajattelua ja nopeaa toimintaa ilman turhaa piiperrystä, eli simppeliä ja nopeaa kotiruokaa (olkoon se sitten Intian, Thaimaan, Espanjan, Suomen tms. kotiruokaa). Reseptini ovat siksi harvinaisen helppoja ja vaivattomia, niin tämäkin.

Ehdin ottaa kuvan vain uuniin menevästä tuotoksesta,
valmis annos hävisi kitoihin salamana.

Ohjeet kahden hengen annokseen:
- n. 300 g (luomu)lohta, nieriää, siikaa tai muuta kalaa
- rasiallinen (luomu)siitakesieniä, herkkusieniä tai kauden sieniä
- 1 prk Oatly fraichea
- puntti tilliä
- suolaa, pippuria, oliiviöljyä

Lorauta uunivuoan pohjalle hiukan oliiviöljyä ja laita suolattu ja pippuroitu kala vuokaan. Lätkäise kauraranskankerma kalan päälle. Heitä sekaan viipaloidut sienet ja niiden päälle öljyä, suolaa ja pippuria. Silppua koko komeuden päälle puolet tillistä. Paista n. 200-asteisessa uunissa 25–40 minuuttia uunin tehosta riippuen. Silppua päälle loput tillistä ja tarjoile. Uunissa notkistunut craime fraiche toimii ihanan kermaisena kastikkeena esim. keitettyjen perunoiden kera.

Seuraa Facebookissa