musiikki

Tulen väri - tehtiin uusi biisi ja musavideo!

31.10.15

Viime postauksessani kerroin, että vauva on niin rauhallinen, että olemme päässeet jopa tekemään uutta musaa. Olen tästä aivan innoissani! Raskauden aikana musanteko jäi itseltäni jostain syystä täysin taka-alalle. Treeniksellä käynti jäi alkuraskauden huimauksen takia, eikä musahinkua ollut kotonakaan. Se oli todella outo fiilis, kun sitä ennen olin puuhastellut musan parissa lähes päivittäin ekan bändin perustamisesta lähtien, eli kahdentoista vuoden ajan. En kuitenkaan masentunut, vaan luotin siihen, että inspis palaa jälleen jossain vaiheessa – eli tässä tapauksessa äitiyden myötä!

Uusi proggiksemme on nimeltään Psykedelia acústica (suomi-katalaani-sanaleikki) ja tällä kertaa puuhastelemme mieheni kanssa kahden Pau & Paula -kokoonpanolla. Mies soittaa rumpuja ja kitaraa, minä bassoa. Minä väsään laulustemmat ja sanoitukset, mies hoitaa nauhoitus- ja miksauspuolen. Ei ole melkein mitään hauskempaa kuin tehdä uutta musaa miehensä kanssa!

Jo aiemmin sävelsimme yhdessä Amapolarissa, tämä uusi biisimme, Tulen väri, syntyi sillä lailla poikkeuksellisesti, että mies oli tehnyt ja soittanut musiikin kokonaan itse raskausaikanani, ja minä tein valmiiseen pohjaan melodiat ja lyriikat muutama päivä sitten. Musavideon kuvasimme kotikulmillamme lauantaina, kaksi ja puoli viikkoa synnytyksen jälkeen (mistä johtuu pieni linkutukseni: tuo synnytyksestä tullut lihasvaiva parani muuten jälleen Organic Spiritin hieronnan jälkeen!). 

Koko komeus valmistui miksauksesta ja masteroinnista eilen, eli uunituoretta kamaa.



Inspis laulunsanoihin tuli, mistäpä muustakaan kuin syksystä ja ruskasta! Voiko olla kliseisempää…? Katselkaa ja kuunnelkaa itse! Tässä laulun sanat:

Tulen väri


Juhlakuosiin kauneimpaansa, keltapunakirjavaan,
pukeutuu hän ainoastaan yhden illan juhlintaan. 
Juhlissa on neito kaunein, punakeltahehkuva.
Illan lemmen liekki leiskuu,
kunnes pois on tultava.
Uu-aa-uu-aa, tulen väri huokaa
uu-aa-uu-aa, tulen väri lumoaa 
Lähden, kun oon kauneimmillain
ehdinhän jo rakastaa.
Ennen kuin mut rakkaus hylkää,
repii, raiskaa, pakastaa!
Uu-aa-uu-aa, tulen väri roihuaa
tulen väri tuhoaa,
tulen väri polttaa,
tulen värin on kuoltava.

body

Vauvanvaatteissa 50 ei aina ole 50 cm

28.10.15

Lulu täytti eilen kolme viikkoa. Tuntuu kuin hän olisi asunut meillä aina. Ihanteellinen kämppis kaikin puolin: ei huuda, nukkuu samaan aikaan kuin mekin ja ilahduttaa meitä hassuilla ilmeilyillään. Olemme jopa päässeet tekemään uutta musiikkia ja musavideota vauvan nukkuessa. Siitä lisää pian!

Viime päivät olen kummastellut vauvanvaatekokojen suurta panoraamaa. Lulu syntyi 47-senttisenä, joten alkuun kaikki pienimmätkin vaatteet olivat ylisuuria. Viime viikon neuvolakäynnillä pituus oli kasvanut viidellä sentillä, eli neitokainen on nyt 52 cm. Samalla ylittyi myös se Suomessa maaginen kolmen kilon painoraja. Tässä koossa koon 50 vaatteiden luulisi istuvan vauvalle kuin hanska. Vaan eipä istu. Tai riippuu, mistä maasta vaate tulee.

Espanjan 50 menee kiinni naftisti.
Suomen 50:ssä ei ole kangasta säästelty.

Lulun katalonialaiset isovanhemmat lähettivät hiljattain lapsenlapselleen pari koon 50 bodya. Ne menevät päälle ehkä pari kertaa. Samaan aikaan Kela-boksin viiskymppiset ovat niin isoja, että niiden pukemista ylle saa todennäköisesti odotella vielä kuukauden. Okei, suomalaiset vauvat ovat keskimäärin espanjalaisia pulskempia, joten leveyttä on suomalaisiin vaatteisiin lisätty isolla kädellä.

Mutta entä housut sitten? Kenen ja millä mittarilla (tai missä kunnossa) luulette mitanneen molempien kuvassa olevien housujen kooksi 50? Koska Kelan vaatteissa ei lue 50 cm, tulee mieleen ala-asteen matikanmaikan kysymys, jos joku jätti mittayksikön sanomatta: ”50 mitä? Lehmääkö?”. 

Kelan ja H&M:n housut kokoa 50.
50 cm?

50.... lehmää?
Kuvat: Pau Ribas

aktiivinen synnytys

Mitä doula tekee. Osa 2 – Synnytyksessä

26.10.15

Kuukausi sitten kerroin siitä, kuinka valmistauduimme synnytykseen doulan kanssa. Nyt kun pitkä, mutta antoisa synnytys on ohi, voin todeta, että doulasta oli todella apua synnytyksen jokaisessa vaiheessa!


Kotona


Alkuvaiheen supistukset kestivät minulla todella kauan. Viestittelin doulan kanssa jo ensimmäisistä kuukautiskramppeja muistuttavista tuntemuksista ja hän rauhoitteli ja neuvoi eteenpäin.

Varsinaisten supistusten alkaessa doula tuli kotiimme antamaan minulle akupainantaa ja ristiselän hierontaa. Akupainannasta oli todella suuri apu supistusten ajan!


Myöhemmin, kun supistukset voimistuivat, doulan läsnäolo rauhoitti sekä minua että miestäni. Mistäs me noviisit olisimme voineet tietää, jos vauva olisi vaikka putkahtanut ulos kotisohvalle! 

Akupainannan lisäksi doula teki minulle gua sha -hierontaa luonnollisia hierontaöljyjä hyödyntäen, ehdotti eri asentoja ja muistutti pitämään leuan rentona. Pyynnöstäni hän toi kotiin myös laventelia ja muita eteerisiä öljyjä. Samaan aikaan mieheni piti huolen siitä, että join tarpeeksi vettä ja silitteli minua. Neljä kättä ovat todellakin paremmat kuin kaksi!

Sairaalassa


Kättärillä doula oli mukanamme kahdella kerralla kolmesta (ekalla kerralla meidät passitettiin nopeasti takaisin himaan). Tuolla toisella kerralla doula jatkoi samaa ”työtä”, minkä olimme aloittaneet jo kotona: akupainantaa, rauhoittelua, hierontaa jne. Lisäksi, kuten olin synnytystoivelistassani pyytänyt, koska olin saavuttanut transsin, doula toimi puolestapuhujanani sairaalahenkilökunnan kanssa. Ei ole ehkä mitään tehokkaampaa transsin katkaisijaa ja maanpinnalle palauttajaa, kuin alkaa muistella mihin kellonaikaan supistukset alkoivat ja koska ne alkoivat voimistua. Koin siis doulan avun tärkeänä, varsinkin, kun miehen kielimuurin takia.

Lisäksi doula auttoi minua asettumaan mukavaan asentoon synnytyshuoneessa nostamalla sänkyä, niin että saatoin nojata siihen seisoma-asennossa ja tuomalla tuolin, johon nojasin jalkani ja himmentämällä valoja mahdollisimman paljon. Mies piti samaan aikaan huolen musiikista.

Koska synnytys ei tuollakaan kertaa ollut edistynyt tarpeeksi, minulle tarjottiin mahdollisuutta jäädä yksin osastolle odottelemaan. En kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan, vaan menimme mieluummin kotiin.

Nanan kanssa juuri ennen ponnistusvaiheen alkua
(Kuva: Pau Ribas)

Viiden tunnin päästä palasimme sairaalaan, tällä kertaa ihan eri tunnelmissa. Hypnosynnytyksen syvärentoustila oli poissa ja halusin lääkkeellistä apua, jotta voisin nukkua. Monet ovat kysyneet, oliko doula mukana tälläkin kertaa, kun kerran synnytyksestä ei tulisikaan lääkkeetön. Sanoisin, että doulan tuki oli erityisen tärkeä juuri tällä varsinaisella synnytyskerralla!

Minulle tarjottiin vaihtoehdoiksi epiduraalia ja pudendaalipuudutusta, enkä siinä tilanteessa yhtään muistanut, mikä koko pudendaali on, joten mielelläni kysyin doulan mielipidettä asiaan ennen epiduraaliin päätymistä. Tärkeältä tuntui myös hänen kannustuksensa, että olin tähän mennessä tehnyt kaiken niin hyvin kuin pystyin ja oli ihan perusteltua sekä itseni, että lapsen kannalta ottaa tässä vaiheessa puudute, jotta saisimme levätä supistuskivulta ja kouristuksilta. Ennen epiduraalin vaikuttamista sain myös ilokaasua, josta koin olevan apua rentouttavana ja kipua lievittävänä tekijänä. Mutta vasta siinä vaiheessa, kun sain opastusta, kuinka sitä kuuluu vetää henkeen (naamariin hengitellään niin sisään- kuin uloshengityksetkin).


Osittain uskon, että pystyin nukahtamaan ja rentoutumaan niin hyvin, koska tunsin mieheni ja doulan rauhoittavan läsnäolon huoneessa. He laittoivat soimaan toisen soittolistani (ei Ravia tällä kertaa) ja jutustelivat hiljaisella rauhoittavalla äänellä, niin että vaivuin uneen melkein välittömästi. Kun kohdunkaula oli täysin avautunut tunnin unien jälkeen, doula kannusti, miten oikean päätöksen olin tehnyt kuunnellessani intuitiotani epiduraalin kanssa. Nämä sanat ovat synnytystilanteessa erittäin tärkeitä. Kätilöt kun keskittyvät lähinnä senttimetreihin, sydänääniin ja välineiden valmisteluun.

Kun epiduraalin vaikutus loppui eivätkä supistukset palanneet voimakkaina, pyysimme doulan kanssa, että saisimme odottaa vielä ennen oksitosiinin antamista. Kun odottelusta huolimatta näin ei käynyt, suostuimme oksitosiiniin. Synnytyksen jälkeen muistimme tehdä selväksi, ettei oksitosiinipiikkiä tarvinnut antaa suorilta käsiltä, vaan odotimme istukan ulostuloa viitisen minuuttia, jolloin se tulikin ulos itsestään. Sain keskittyä vauvaani, sillä tiesin, että doula muistaisi huomauttaa näistä asioista, jos oma keskittymiseni herpaantuisi.

Ponnistusvaiheessa koin sekä mieheni, että doulan tuen ja kannustuksen tärkeänä, koska tuo vaihe oli itselleni kaikkein odottamattomin (lähinnä oikean asennon löytäminen, jossa ponnistus olisi mahdollista). Vauvan synnyttyä ja löydettyä rinnalle, doula opasti imetysasennossa ja opetti kuinka tarkistetaan, ettei vauvan nenä uppoa tissiin, vaan hän saa henkeä imiessään.

Doula opastaa imetyksessä (Kuva: Pau Ribas)

Kaiken kaikkiaan doulan tärkein tehtävä synnytyksessä oli mielestäni rauhallisuuden ja turvallisuuden tunteen säilyttäminen sekä minulla että miehelläni, joka myös koki doulan tuen aivan ensiarvoisen tärkeänä. Mies olisi varmasti erittänyt ilmoille synnytystä entisestään hidastavaa adrenaliinia ilman tuttua tukihenkilöä. Minulle synnytyskokemus olisi tuskin ollut yhtä positiivinen, aktiivinen ja voimaannuttava ilman doulaa. Suurkiitos siis Nanalle!

Lisää luettavaa:
Mitä doula tekee. Osa 1 – Ennen synnytystä
Mitä doula tekee. Osa 3 – Synnytyksen jälkeen
Epidural? 6 ways a doula can support
Mikä ihmeen doula?


kätilöopisto

Kaksi päivää Kättärin perhehuoneessa

23.10.15

Vaikka synnytys meni pitkän kaavan kautta ilman turhia unia, olin pirteä kuin peipponen tai virkeä kuin västäräkki, kun vauva oli saatettu tähän maailmaan. Isä kylvetti ja kuivasi vauvan sillä välin kun minä suihkuttelin itseni. Ihana kätilömme toi meille ison kasan ruokaa, mikä upposi hyvin parin päivän puolipaaston jälkeen, huomioiden hienosti moninaiset ruokarajoitteeni (maito-, manteli- ja hasselpähkinäallergia sekä punainen lihattomuus). Kättärin varastoista löytyi maidotonta levitettä leivälle, kalkkunaleikkelettä, hedelmiä, mustikkakeittoa ja jopa maidotonta kaurajogurttia!

Tyytyväinen äiti päivä synnytyksen jälkeen.
Outo olo ilman etureppua!
(Kuvat: Pau Ribas)

Syömisen jälkeen meidät kärrättiin pari kerrosta alemmas äitiysosastolle, jossa saimme onneksi perhehuoneen. Alun perin tarkoituksena oli mennä vasta pykättyyn perhepesään, mutta noviiseina päädyimme tavalliseen osastoon, koska siellä saa opastusta imetykseen, vaippojen vaihtoon, vauvan pesuun, napatyngän hoitoon ym. meille ufologisiin ilmiöihin.

Se, mitä emme tienneet, oli että opastuksia ja mittauksia tulisi randomisti kaikkiin vuoronkaudenaikoihin. Sairaanhoitajaa lappasi huoneesemme kesken unien pienesti säikäytellen. Milloin vauvalta piti mitata lämpö kello neljä aamuyöllä ja milloin ottaa sokeriarvot verikokeella kantapäästä kello kaksi. Lulu-vauva joutui ekstrakontrolloiduksi, koska syntymäpaino oli alle kolme kiloa. Kaikki arvot olivat kuitenkin koko ajan erinomaiset ja verensokeri tasaisen matala (mutta ei liian matala).   

Kättärin vauvamyönteisyysohjelmaan kuuluu, että vauva hengailee koko ajan ilman rihmankiertämääkään (ellei vaippaa lasketa rihmankiertämäksi) ihokontaktissa vanhempien kanssa. Pidin siis Lulua sairaalayöpaidan alla ja välillä isä kotivaatteidensa alla. Myös yöllä vaavi nukkui vuoroin minun, vuoroin isän mahan päällä tai kylkiasennossa rinnallani. Jompanakumpana yönä, kun sairaanhoitaja ryntäsi jälleen aamun pikkutunteina huoneeseemme ottamaan vauvalta lämmön, en unenpöpperössäni muistanut, missä koko vauva on! Löytyihän se sitten siitä vierestä, paidan sisältä.

Pikkurääpäle joutui olemaan ilman vaatteita.
(Kuva: Pau Ribas)

Imetys onnistui alusta lähtien mallikkaasti, tomera tyttö tarttui tissiin heti oikealla ”hampurilaisotteella”, joten siitäkään ei tarvinnut stressata. Vain yhtenä yönä syöminen ei ottanutkaan onnistuakseen, jolloin hälytimme apua hoitavilta kätilöiltä. Ratkaisu oli helppo: vauva pitää herättää kunnolla esim. pesemällä silmät/kasvot tai vaihtamalla vaipat, jotta se jaksaa imeä tarpeeksi voimakkaasti. Minä makasin koko kaksipäiväisen sängyssä tikkauksista ja verenvuodatuksesta toipuen, joten vaippa- ja pesurumba opetettiin miehelleni. (Ensi viikon lopulla, isyysloman loppupäivinä mies saa luvan opettaa nämä myös minulle, hehe.)


Perhehuoneen vauvanhoito-ohjeet
(Kuva: Pau Ribas)


Lopputarkastuksessa lääkäri sanoi: ”En minä tästä lapsesta nyt mitään vikaa löydä, joten saatte lähteä kotiin”. Kannustava asenne… Saimme myös kuulustelun kaikille vastasyntyneille rutiinisti annettavasta K-vitamiinipistoksesta kieltäytymisestä. K-vitamiini on tärkeä mahdollista verenvuototautia ehkäisevänä ja on sillä monia muitakin hyviä ominaisuuksia. Me vain annamme vitamiinin mieluiten eri muodossa kuin pistoksena siihen sisältyvien riskien eliminoimiseksi (emme kuitenkaan ole antirokotusaktivisteja).

Ihmisen keho muuntaa saamansa K-vitamiinit K2-vitamiinin muotoon, jossa K-vitamiini hyödynnetään parhaiten. K2-vitamiini imeytyy K1-vitamiinia paremmin, koska se pysyy elimistössä pidemmän ajan ja on näin paremmin kehon käytettävissä.

Keskustelu pähkinänkuoressa:

- Meillä Suomessa K annetaan pistoksena.
- No, mutta monissa muissa maissa K annetaan nestemäisesti.
- Meillä Suomessa annetaan K1 ja teillä on joku K2.
- Niin, K2 on se bioaktiivinen muoto, joka imeytyy paremmin, annamme sitä lapselle ekat kolme kuukautta.
- No täytyy kyllä myöntää, että minä en tiedä tästä asiasta mitään. Ehkä otan selvää, ehkä en.
(Lääkärit...)

Kahvilaan menossa, muulloin vauvaa ei tässä 70-luvun muovikärryssä pidettykään.
(Kuva: Pau Ribas)


Sitten vielä ruusut ja risut Kätilöopiston perhehuoneoleilulle:

Risut


En mielestäni ole mikään erityisen häveliäs ihminen, mutta viiden hengen yhteissuihku ”tenavaippa”-rumbineen ei ollut maailman mieltäylentävin kokemus heti synnytyksen jälkeen vertavuotavana ja runneltuna. Eli yhden hengen suihkuhuone ja pukkari ois kiva ylläri ensi kerralla.

Osastolla on hometta. Koska olemme mieheni kanssa altistuneet homeelle entisissä asunnoissamme, molemmille tuli homeoireita heti ensimmäisen yön jälkeen ja toisen yön jälkeen halusimme poistua talosta mahdollisimman pian. Oireet olivat lähinnä neurologisia: ”huumattu”, voimaton flegu olo ja väsyneet silmät. Moni asiaan perehtymätön saattaa ajatella, että olo johtuu vauvan saannista ja kuuluu asiaan, mutta me osaamme jo ikävä kyllä yhdistää ne hometoksiinialtistukseen. Oireet myös poistuvat nopeasti altistuksen päätyttyä. Ensi kerralla sitten uuteen perhepesään toivoen, ettei sielä ole samanlaista ongelmaa.

Ruusut


Ruoka oli yllättävän hyvää ja sitä sai viisi kertaa päivässä. Minun rajoitteeni oli otettu erinomaisen hyvin huomioon ja esim. päivänä jolloin muut saivat minttupuffetit, minulle oli varattu toffeetofujätskituutti! (Vain toinen maitoallerginen tai vegaani voi tajuta, miten iso ele tämä oli, kun yleensä meidän vaihtiksena on joku kuiva keksi tai hedelmä, hih.) Ainoa, mikä ruokapolitiikassa häiritsi, oli kevytmargariini ainoana rasvan lähteenä. Kotiin palattuani olisin voinut juoda pullosta pari desiä oliiviöljyä, niin kuivettunut olo tuosta vähärasvaisuudesta jäi.

Osaston kätilöistä suurin osa oli aivan ihania, suurella sydämellä kauheassa kiireessäkin työskenteleviä, valoisia persoonia, joista moni on selvästi kutsumusammatissaan vauvojen parissa työskennellessään! Mekin saimme kiitosta henkilökunnalta, koska vaivasimme heitä osaston asiakkaista vähiten. Onneksi niin: vaikka käytävältä kaikui vauvojen rääkykuoro muista huoneista, meidän Lulu pysyi lunkina, söi ja nukkui hyvin, joten emme tarvinneet hätäapua.

aktiivinen synnytys

Kolme synnytystä yhden hinnalla

20.10.15

”Synnytys ei koskaan mene, niin kuin suunnittelee”, minulle sanottiin ennen h-hetkeä. Hyvä ja totuudenmukainen neuvo! ”Turha valmistautua tai tehdä synnytystoivelistaa, kun ei se kuitenkaan mene niin kuin haluaisit”, sanoivat toiset. Täyttä kukkua! Synnytys ei siis todellakaan mennyt niin kuin etukäteen luulin, mutta onneksi olin valmistautunut kaikkeen. Ei loppuneet kivunlievityskeinot kesken, vaan pysyin koko ajan rauhallisena ja tyynenä, ja voin rehellisesti sanoa, ettei synnytys varsinaisesti sattunut. Tai supistukset sattuivat, mutta harjoittelemieni tekniikoiden ansiosta kipu pysyi täysin kurissa ja hallinnassa – ainakin ekat kaksi päivää. Niin miellyttävä kokemus kuitenkin oli kaiken kaikkiaan, että olisin voinut mennä synnyttämään vaikka seuraavana päivänä uudestaan. Varsinkin jos lopputuloksena olisi yhtä ihana vauva, kuin meidän pikku Buddhamme.

Hengitysharjoitukset ja akupainanta


Ensimmäiset tuntemukset alkoivat menkkakivun tapaisina kouraisuina lauantai-iltana pitkän kävelylenkin jälkeen rv 39+4. ”Onko tämä nyt sitä?”, mietin jännityksen sekaisella innokkuudella. Sunnuntaina rv 39+5 supistuksia alkoi tulla säännöllisen epäsäännöllisesti. Kävimme tuttuun tapaan Suvanto-kahvilassa sunnuntaikahvilla ja pullalla (eli minä siis raakakakulla ja jasmiiniteellä). Yöllä supistukset alkoivat tuntua kunnolla kipeiltä ja otin käyttöön hypnossynnytyskurssilla opitut hengitykset, visualisoinnit ja muut tekniikat, jotka rauhoittivat tilanteen tehokkaasti.

Maanantaiaamuna rv 39+6 laitoin viestiä doulalle, koska supistuksia tuli yhä useammin ja limatulppa oli alkanut irrota. Ajattelin, että synnytyksen hetki olisi lähellä. Doula teki kotona minulle akupainantaa ja opetti pisteet ja painallustekniikan myös miehelleni. Tästä oli todella suuri apu supistuksien aikana vieden kivun lähes kokonaan! (Akupisteistä voi lukea lisää mm. erinomaisen Synnytyksen ABC-verkkokurssin materiaaleista ***.) Lopulta supistukset kuitenkin laantuivat jälleen ja katsoimme parhaaksi lähettää doulan vielä kotiin keräämään voimia.

Ensisynnyttäjän on jotenkin mahdotonta tietää, kuinka voimakkaita supistuksia olisi tulossa ja miltä sen oikean lähdön hetken kuuluisi tuntua. Takaraivossani kummittelivat äitini syöksysynnytykset, varsinkin todella nopea ensisynnytys, jossa supistukset alkoivat voimakkaina ja ponnistusvaihe alkoi heti sairaalaan saapuessa. Ainoa saamamme ohjeistus oli soittaa sairaalaan, kun minuutin kestoisia supistuksia tulee vähintään tunnin ajan ja viiden minuutin välein. Soitin sairaalaan, kun kyseisenlaisia suppareita oli tullut puolentoista tunnin ajan. En kuitenkaan ilmeisestikään kuulostanut tarpeeksi tuskaiselta, sillä akupainanta ja hengitykset veivät kivulta terän. Odottelin siis toiset puolitoista tuntia supistusten jatkuessa samanlaisina ja vasta sen jälkeen saimme luvan mennä sairaalaan.

Kättärillä pääsin varsinaiseen kolmannen asteen kuulusteluun raskaus- ja sairaushistoriasta, lääkityksistä, synnytystoiveista, allergioista ja ties mistä. Samalla otettiin sydän- ja supistuskäyrää. Sisätutkimuksessa kävi ilmi, että kohdunkaula ei ollut vielä lyhentynyt, pehmennyt kovasti kylläkin. Kohdunsuukin oli auki vain sentin. Meidät passitettiin siis takaisin kotiin, mutta onneksi olin antanut tietoni tässä vaiheessa enkä joutunut kuulusteltavaksi transsi- tai kipuvaiheessa.

Hypnosynnytystranssi, gua sha ja synnytyslaulu


Saman päivän iltana supistukset voimistuivat huomattavasti ja otin ”järeämmät” keinot käyttöön. Ravi Shakar -soittolista soimaan, laventelit ja suitsukkeet tuoksumaan ja fysiopallon kanssa jatkuvassa liikkessä huojumaan. Mies jatkoi supistusten aikaisen akupainannan kanssa ja jostain mielen perukoilta otin automaattisesti mukaan synnytyslaulun. Varsinaista lauluahan se ei ole, vaan enemmänkin rentouttavaa, matalaa ölinää, joka auttaa hengittämään syvään ja pitämään leuan rentona. Leuan rentoudella on suora yhteys kohdun rentouteen ja siksi se on tehokkaimpia kivun lievittäjiä läpi synnytyksen. Synnytyslaulukurssilla olin doulan kanssa käynyt läpi vokaaleja ja taajuuksia, jotka toimivat kohtua avaavina ja rentouttavina (***).

Myöhemmin illalla mies soitti doulan paikalle. Itse olin jo saavuttanut hypnosynnytyksessä olennaisen syvärentouden tilan tai transsin. Huojuin asentoja vaihdellen silmät kiinni ja synnytyslaulaen omassa kuplassani eikä kipu päässyt missään vaiheessa niskan päälle. Doulan myötä palettiin otettiin mukaan myös ristiselän gua sha -hieronta: erittäin tehokas kivunlievittäjä sekin! Kuukausia aiemmin raskausjoogassa tämä tekniikka tuntui todella epämiellyttävältä ja kivuliaalta, mutta supistusten aikaan tilanne oli tietty täysin eri.

Meidän kolmen tiimi toimi kuin hyvin öljytty masiina, enkä olisi millään halunnut ajatella sairaalaan tai edes taksiin siirtymistä. Tavallaan aloin toivoa, että lapsi syntyisikin kotiin, niin hyvä ja turvallinen olo ja ilmapiiri siellä oli. Koska sairaala-ajatusta ei kuitenkaan voinut sysätä taka-alalle, se alkoi häiritä enemmän ja enemmän, kunnes mieheni soitti taksin ja lähdimme matkaan keskiyön aikaan, minä edelleen ölisten ja aurinkolaseilla varustettuna.

Häiritsevästä sairaalailmapiiristä huolimatta (kirkkaine valoineen, tutkimuksineen ja kyselyineen) pystyin pitämään transsin päällä ja tunsin olevani täysin valmis synnyttämään vaikka heti. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kohdunkaula vieläkään ollut lyhentynyt ja kohdunsuukin oli vain kaksi senttiä auki. Koska synnytystoivelistallani kieltäydyin ehdottomasti synnytyksen käynnistämisestä kemiallisesti ja sairaalassa oli vilkas yö, meidät passitettiin toistamiseen kotiin. Tällä kertaa se tuntui todella lannistavalta! Tiesin, ettei synnytyksen hetki olisi kovin kaukana ja olisin halunnut jatkaa hyväksi havaituilla keinoilla eteenpäin. Doula tarjoutui tulemaan kotiimme jatkamaan sessiota, mutta halusin hänen saavan unta, joten palasimme omiin koteihimme.

Epiduraali, ilokaasu ja oksitosiini


Kotiin passituksen ja jälleen uuden taksimatkan jälkeen kello kaksi yöllä alkoi se eräskin elin kasvaa otsaan. Yritin nukkua, koska en ollut viimeiseen kahteen yöhön levännyt kunnolla. Se oli kuitenkin mahdotonta. Transsitila oli karkotettu ja synnytyslaulu oli vaihtunut kirosanoihin. Siirryin olohuoneeseen kävelemään ympyrää, hyppimään fysiopallon päällä ja sadattelemaan supistusten voimistuessa. Ilman hengitystekniikoita ja muita apukeinojani supistuskipu alkoi todella sattua! Kirosanoista ei ollut apua, päinvastoin ne saivat kropan kramppaamaan kahta kauheammin. ”Tällaiselta se siis tuntuu ilman mitään apukeinoja”, tajusin. Viisi tuntia siinä kiehuttuani, soitin tiistaiaamuna rv 40 klo 7, eli viisi tuntia sairaalasta lähdön jälkeen, että nyt tulen ja jään sinne, sanoitte mitä sanoitte. Tajusin, etten tässä uupumus- ja v***tustilassani pääsisi enää takaisin transsiin, vaan nyt tarvitsin sitä, mihin sairaalat ovat erikoistuneet: mömmöjä, joilla saisin tajun kankaalle.

Vika kuva tulevista vanhemmista kahdestaan juuri ennen h-hetkeä.
(Kuva: Nana Lintermo)

Puoli kahdeksalta Kättärillä oli vastassa mukava nuorempi kätilö, joka oli selvästi perehtynyt lääkkeettömään kivunlievitykseen ja tarjosi minulle tens-laitetta, ammetta ja ilokaasua ennen voimakkaampiin aineisiin siirtymistä. Miksei tämä kätilö ollut vastassa edellisillä käynneilläni?! Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä olin sellaisessa kokovartalokrampissa ettei minuun voinut edes koskea ja supistukset toivat kyynelet silmiin. ”Tämä on nyt kolmas päivä aktiivisten supistusten kanssa ilman unta ja olen kokeillut KAIKKEA, joten antakaa se epiduraali, niin saan hengähtää!”, vaikersin. ”Ymmärräthän, että jos otat epiduraalin, se tarkoittaa myös scalp-anturin ja oksitosiinin hyväksymistä?”, kätilö kysyi asianmukaisesti. Ymmärsin ja hyväksyin pitkin hampain. Etenkin vauvan päähän ruuvattava scalp-piikki tuntui inhottavan brutaalilta sydänäänien seurantatavalta.

Sisätutkimuksessa kävi ilmi, että kotona suorittamani ketutussession aikana kohdunkaula oli vihdoin poistunut, kohdunsuu oli avautunut neljä senttiä ja vedetkin olivat kuulemma menneet. Jotain pientä lirahdusta siteeseen olin tuntenutkin, mutta luulin sitä samaksi limatulppailmiöksi kuin aiemminkin. Vesien menoa kuvittelin dramaattisemmaksi tulvahdukseksi.

Epiduraalin vaikutusta odotellessa hengittelin ilokaasua, joka vei kivun supistuksista todella tehokkaasti, mutta ei sillä uneen päässyt. Puudutteen vaikutuksen alkaessa pääsin vihdoin nukahtamaan oman soittolistan soidessa kaiuttimista ja doulan ja miehen jutustellessa rauhallisesti lähistöllä. Kuulin, kuinka kaikki epäilivät synnytyksen venyvän iltaan, koska kohdunsuun piti avautua vielä kuusi senttiä. Tunnin nukuttuani kätilö tutki minut uudelleen. Kohdunsuu oli avautunut kokonaan ja vauva laskeutunut synnytysasemiin. Nyt lähdettäisiinkin sitten jo valmistelemaan ponnistusvaihetta! Kroppani oli siis kaivannut vain resetointia unen muodossa, jotta se pääsi jälleen toimimaan.

Tunsin olevani elämäni kunnossa, heitin läppää kätilön ja tukihenkilöideni kanssa ja odotin innolla ponnistusvaiheen alkua. Olin puolileikilläni sanonut, ettei tämä skidi näemmä halua syntyä rapukuun aikaan, vaan odottelee kello kahtatoista, jolloin kuu siirtyy leijonaan. Kahdentoista jälkeen kätilö tulikin valmistelemaan ponnistuksen aloitusta. Kuivaharjoittelin ponnistusjakkaralla ja sängynpäätyyn tukeutuen. Supistukset eivät epiduraalin vaikutuksen lakkaamisesta huolimatta kuitenkaan palanneet tarpeeksi voimakkaina, joten sain tippaan oksitosiinia.


Lopulta vauva oli sen verran paljon laskeutunut, että supistuksia piti voimistaa entisestään lisäämällä oksitosiinin määrää. Nämä supistukset eivät sattuneet yhtään, eikä muuten sattunut ponnistaminenkaan, vaikka epiduraalin vaikutus oli kaikonnut jo aikaa sitten. Avustava vanhempi kätilö sai minut pakotettua siihen vihonviimeiseen ponnistusasentoon, eli puoli-istumaan, koska sydänkäyrät blaablaablaa.

Tässä vaiheessa mukaan astui pienoinen epätoivo: ”Eihän tässä asennossa ole fyysisesti mahdollista ponnistaa!” Muutenkin totesin, ettei ponnistamista voi mitenkään harjoitella etukäteen. Mikään ei valmista siihen, millä tekniikalla tämä pingerrys olisi tarkoitus toteuttaa, ei se ainakaan ulostamiselta tuntunut! Vanhempi kätilö aloitti perinteisen ”sparrauksen”: ”Älä hengitä noin! Älä tuhlaa energiaa äänenkäyttöön! Pidätä hengitystä! Älä pidä jalkoja noin! Työnnä kovaa! Ei noin! Hengitä! Pidätä hengitystä! Työnnä! Älä työnnä!” jne., kunnes mekäläiseltä paloi käpy! Suljin korvani koko naikkoselta ja nostin lantioni käsieni varaan, jolloin ponnistus onnistui luontevasti ja vauva putkahti ulos viidessä minuutissa. Yhteensä ponnistukseen meni alkusekoilujen jälkeen 20 minuuttia. Tässä siis se vaihe, jota eniten olin jännittänyt ja sitten se ei sattunutkaan YHTÄÄN! Vauvan syntymäajaksi kirjattiin 14.06.

Vauva löysi heti rinnalle (Kuva: Pau Ribas)


Ainoa asia, joka tällä sairaalakerralla sattui, oli pienien repeämien tikkaus. Kätilö sanoi, että repeämät syntyivät siksi, koska vauvalla oli käsi päänsä päällä. Katsoimme doulan kanssa toisiamme merkitsevästi. ”Scalp!” Viime vuosina vauvat ovat alkaneet syntyä käsi päänsä päällä, koska he yrittävät repiä päänahastaan sitä ikävää ruuvia! Meidänkin vauvamme onnistui repimään nastan pois kahteen otteeseen, joten nyt pikkupäätä ”koristaa” kolme inhottavaa rupea. Lääketiede pystyisi varmasti vähemmän brutaalinkiin sydänkäyrien mittaussysteemiin.

Isä kylvettää vauvan ensikertaa. (Kuva: Nana Lintermo)

Synnytyksen jälkeiset fiilikset


Perinteiseen tapaan vanhempi kätilö halusi pistää lihaani oksitosiinipiikin, jotta istukka tulisi ulos välittömästi. Kieltäydyin siitä kuitenkin, koska istukka tulee ulos ihan itsestäänkin. Viiden minuutin päästä tuo kateenkorvan näköinen mötikkä lumpsahti ulos ja laitettiin muovipussiin myöhempää käyttöä varten, josta lisää tuonnempana.

Omat fiilikseni olivat katossa! Vaikka vauva oli altistunut epiduraalille, annos oli pieni eikä vauva ollut lainkaan väsähtänyt, vaan löysi rinnalle ja onnistui syömään heti syntymänsä jälkeen. Itselleni ei myöskään tullut lieveilmiöitä, kuten heikotusta, pahaa oloa, jalkojen puutumista tai päänsärkyä epiduraalista. Intuitioni sanoi, että tilanteessani se oli juuri oikea ratkaisu ja se, mitä kehoni – ja myös vauva – tarvitsi, jotta synnytys pääsi käynnistymään toden teolla.

Ponnistusvaiheen vanhempaa kätilöä ja vauvan pään runnellutta scalpia lukuun ottamatta synnytyskokemus oli kaikin puolin positiivinen ja mielestäni kyseessä oli aktiivinen synnytys: olin itse tilanteen ”herrana”, sain itse päättää, mitä milloinkin halusin kivunlievityksessä käyttää. Pärjäsin kaksi kokonaista päivää luonnollisin keinoin kipua halliten, joten en koe kehoni pettäneen minua tai, että olisin joutunut sairaalan rutiinitoimenpiteiden kohteeksi. Valmistavat kurssit olivat valmistaneet minut myös siihen, että tietyssä tilanteessa puudutteilla on tärkeä tarkoituksensa ja se tilanne sattui minun kohdallani olemaan kolmannen unettoman supistusyön jälkeen. Ilman synnytysaamun kovia supistuksia (kun mieleni ei enää jaksanut hallita kipua) sanoisin, että synnytys oli kivuton. 

Ehdottomasti uutta putkeen (jossain vaiheessa elämää) kokemuksesta viisastuneena! Ja ehdottomasti suosittelen valmistautumaan synnytykseen niin monella eri tavalla, kuin vain itsestä tuntuu mielekkäältä. Yksikään kurssi ei mennyt hukkaan.

p.s. Nyt kun esikoinen on raivannut tien paksujen kudosteni läpi, seuraavalla kerralla ihanteellisinta olisi saada synnyttää kotona siinä ihanassa transsissa, jonka onnistuimme luomaan.

p.s.2 Tulevissa postauksissa kerron tarkemmin siitä, mitä doula teki synnytyksessä, miten synnytyslistan toiveeni toteutuivat käytännössä ja kuinka ekat yöt vauvan kanssa Kättärin perhehuoneessa sujuivat.

lastenvaunut

Maailman siistein vaunuverho (värillä on väliä)

17.10.15

Vaunuja valitessa yksi asia oli varmaa: en halunnut mustia kärryjä, ei kai vauvaa missään ruumissaattueessa tarvitse kuljettaa. En myöskään kelpuuttanut harmaita, ruskeita, valkoisia tai beigejä vaihtiksia, toisin sanoen 99 prosenttia vaunuvalikoimista. Väriä niissä olla täytyy! Luultavasti vauva tykkää iloisista väreistä, mutta ennen kaikkea minä, joka niitä kärryjä tulen etupäässä lykkimään ja tuijottelemaan. 

Vaunujen merkki valikoitui ystävien suositusten mukaan. Näiden pitäisi olla kätevät ja ketterät kaupunkiolosuhteissa: tehokkaat niin loskaisilla mukulakivillä mönkiessä kuin sporaankin ujuttautuessa.


Ekalla kärrylenkillä Lulun 1-viikkoissynttärien kunniaksi.
(Kuvat: Pau Ribas)

Vaikeampaa kuin värikkäiden vaunujen hankinta oli kuitenkin mieleisten vaunuverhojen löytäminen. Valkoisia pilviä harmaalla taustalla, mustia raitoja valkoisella pohjalla ja valkoisia raitoja mustalla… booooring!! Jos en itse olisi totaalisen avuton käsityöihminen, olisin väsännyt verhon itse, mutta koska olen lahjakas lähinnä saamaan ompelukoneen jumiin ja langat solmuun, käännyin ihanan, artesaanilahjoilla siunatun ystäväni puoleen. Onneksi hän oli itsekin jo miettinyt, mitä voisi meidän pikkuneidille tehdä, joten pyyntöni osui sopivaan saumaan (näin käsityötermejä hyödyntääkseni).

Netistä sattui löytymään juuri meidän vaunumalliimme sopiva vaunuverho-ohje ja kaapista kaivoin vaunujen väriin sopivan huivin: leopardia totta kai! Tätä kelpaa äidinkin ihastella tulevien vuosien aikana.

Tällainen sairaan siisti lopputulos tuotiin kotiimme viikko ennen neidin syntymää ja Lulun 1-viikkoissynttärien kunniaksi korkkasimme kärryt tiistaina kävelyreissulla Puu-Vallilan kauniissa ruskamaisemissa. Syksy on muuten aina ollut lempivuodenaikani (kesän jälkeen) ja Lulun syntymän myötä vielä enemmän!


Vanha leopardihuivi oli kuin tehty näihin kärryihin.
(Kuvat: Pau Ribas)

Minkälaisia luovia vaunuverhoratkaisuja olette itse kehitelleet? Ja löytyykö lukijoista muitakin räiskyvien värien ystäviä, joita on yllättänyt maamme vaunujen sävyskaalan latteus?

isyysloma

Täydellinen vauva

13.10.15

Kuten nokkelimmat varmasti ovat jo päätelleetkin, kymmenen päivän bloggaustauko tarkoittaa juurikin sitä itseään: kävin synnyttämässä! Monet teistä ovatkin minulta kyselleet, tuleeko sitä synnytyskertomusta blogiin ja tuleehan se. Sen verran pitkä stoori kuitenkin kyseessä, että tikattuna vaikea istua vielä niin pitkää kirjoitusrupeamaa ja kun imetyskin on nyt intensiivisimmillään, kerron näin alkuun tunnelmia ensimmäisestä viikosta kotona.

Alkuun esittely. Pikkuneiti syntyi tasan laskettuna päivänään, 6.10. klo 14.06 (astrohörhöille tiedoksi, että hän on vaaka, nouseva jousimies ja leijonakuu). Ensin ajattelimme, ettemme paljastaisi vauvan nimeä ennen ristiäisiä, mutta lopulta päädyimmekin espanjalaiseen tyyliin: jos nimi ja naama sopivat yhteen, niin nimi on päätetty. Pikkuneitimme on siis nimeltään Lulu! Toinen nimi julkistettakoon sitten vasta ristiäisissä.

Ensikuva vauvan kanssa.


Ja pikkuneiti ihan kirjaimellisesti: syntymäpainoa oli 2787 g ja pituutta 47 cm (ei siis tosiaankaan mikään sokerivauva…). Suomessa alle kolmikiloisuus tuntuu olevan suurenkin haloon paikka. Mieheni painoi syntyessään täsmälleen saman verran, eikä sitä Välimerellä outona pidetty. Sen sijaan suomalaiset ystäväni ovat kertoneet, että heidän vauvojensa isokokoisuutta ihmetellään Espanjan neuvoloissa. Jos käyriä halutaan seurata, niin valittakoon ne siis geeniperimän mukaan.

Viisi päivää sitten Kättäriltä lähtiessä Lulun paino oli tippunut 2,5 kiloon, joten viime päivät ovat olleet yhtä imetysmaratonia. Onneksi maitoa tulee yllin kyllin (tai kuten synnytyskertomukseen on kirjattu ”vuolaasti”). Tänään neuvolantäti teki kotikäynnin ja punnitus osoitti, että syöttäminen on tehonnut. Paino on noussut jo yli syntymäpainon (2840 g), vaikka yleensä tämän saavuttamiseen menee kuulemma 10 päivää viiden sijaan. ”Sulla on kermamaitoa!”, totesi neuvolantäti. (En viitsinyt mainita, kuinka paljon oliiviöljyä tulee kipattua naamariin ohjeistettujen kevytlevitteiden sijaan.) Painokehityksen takia saimme luvan piipahtaa ulkomaailmassa ja kävimmekin ekalla kärrylenkillä Puu-Vallilassa, jee happea!

Painon lisäksi tutkittiin ihon väriä, navan parantumista (napatynkä tippui jo toissapäivänä), jäntevyyttä ja imuotetta. Lopulta neuvolantäti totesi mukanaan olleelle harjoittelijalle ihastuksissaan: ”Katso nyt, tässä on täydellinen vauva!”.

Täydelliseltä on tuntunut myös vauva-arki, ainakin tämän ekan viikon ajan. Lulu on zeniläisen tyyni (näytti syntyessään tiibetiläiseltä, kuten minäkin, haha), eikä turhista säiky tai hötkyile. Syö vähintään kolmen tunnin välein ja nukkuu muut ajat. Yöllä neiti ei herää rääkymään, vaan tuhisee hiukan nälän merkiksi ja imetetään kahdesti, jonka jälkeen nukahdamme jälleen yhtä nopeasti kuin heräsimmekin. Ekan viikon olemme nukkuneet kaikki samassa sängyssä, Minä ainainen unihäiriöinen olen nukahtanut yöllä kuin tukki ja nukahtanut vaivatta myös yösyöttöjen jälkeen. Välimeren rytmimme on muotoutunut niin, että menemme nukkumaan yön pikkutunneilla ja heräämme aamupäivällä. Minä keskityn imettämiseen, mies hoitaa vaipat ja pesut kolmiviikkoisen isyyslomansa ajan. Oi autuutta!

Chillailua kotisohvalla

Onko arki siis ollut sellaista kuin odotin? Ei, vaan parempaa! Ei unettomia öitä, selittämättömiä itkuraivareita (äidillä tai lapsella) tai väsymystä. Chillailua sohvalla, imetystä, syömistä, vieraita – la buena vida!

Yllätyksen aiheet uutena äitinä top 5


  1. Vauva nukkuu ja antaa nukkua. Hyvästi unettomuus!
  2. Mikä synnytysmasennus? Hysteerisiä naurukohtauksia sen sijaan riittää, yhtäkkiä kaikki on hulvatonta!
  3. Imetys sujuukin ongelmitta. Tästä peloteltiin etukäteen – ja paljon.
  4. Nännien imeminen tuntikausia ei satu. Mutta kun vauva iskee superterävät kissankyntensä räjähtämäisillään oleviin tisseihin, niin auuuuts!
  5. Raskauskilot jäivät synnärille ja maha palautui raskautta edeltävään tilaansa. Bellybanditille ei siis olisi ollut käyttöä, pizzerioiden ja noutoraflojen numeroita olisi sen sijaan kannattanut haalia, että ehtii syödä yhtä paljon kuin kuluttaa.

maidoton juusto

Varpajaiseväät valmiina: punkkua ja (maidottomia) juustoja!

2.10.15

Kreikasta saapui bloggarin kotiovelle DHL:n lähetin matkassa erittäin mieluinen lähetys: paketillinen juuri Suomen markkinoille rantautuneita Violifen vegaanijuustoja! Näistä postailen jatkossa lisää.

Mutta se ihana uutinen on, että kaikkien näiden maidottomien vuosien (kaksi niitä vasta on, mutta tuntuu paljon pidemmältä) JA viinittömien kuukausien jälkeen saan pian juhlistaa esikoiseni syntymää harvinaisella setillä!

Heti kotiin saavuttuani meinaan herkutella isolla juustolautasella – paprikajuustoa, mozzarellaa, savujuustoa, parmesaania ja tomaatti-basilika-tuorejuustoa – ja hyvällä punkulla – lempirypälettäni garnachaa! Happy days! :)

Kohta mässäillään!

D-vitamiini

Energisen raskauden ”salaisuus” – eli mitä minä syön

1.10.15

Laskettuun aikaan on viisi päivää ja energiaa on kuin pienessä kylässä. ”Miten sä sen teet?”, multa on kyselty. ”Itse olin ihan romuna tuossa vaiheessa”. Syitä lienee monia. Perusluonteellakin on varmasti merkitystä. Omassa vauvakirjassani ensimmäinen äidin kirjaama luonnekuvaukseni oli ”iloinen ja tarmokas”, eli voin sanoa syntyneeni tämmöiseksi. Onnellinen parisuhde, optimistinen elämänasenne, raskausjooga ja blaablaablaa, mutta ”mitä sä vedät?!”. Senhän kaikki haluaa tietysti ekana tietää. Eli ajattelin koota esimerkkilistan siitä, mitä safkaa ja ravintolisiä on tullut troppailtua raskauden aikana, jospa joku muukin saisi näistä vinkkejä lisävirran kasvattamiseen, eikä THL:n raskausajan suosituksilla ole pötkitty tarpeeksi pitkälle. 

Toki olemme kaikki yksilöitä, eikä kaikilla ole tietenkään tarvetta tankata samoja vitamiineja ja hivenaineita. Siksi omat vitamiini- ja hivenaineet kannattaa testata ja tietty allergiat ja yliherkkyydet myös, ettei syö vahingossa suolistoaan kuralle. Raskauden aikana on myös erittäin tärkeää pitää huolta kilpirauhasarvoistaan, koska raskaana olevat menevät usein vajaatoiminnalle, jos oma kilpirauhanen ei toimi optimaalisesti, kun lapsen myötä kilpirauhashormoneita on tuotettava enemmän. Vajaatoiminnan mukana tulee väsymys, hidas aineenvaihdunta, vetämätön olo, jolloin ei jaksa liikkua, turvotukset, lihominen vaikka ei söisi juuri mitään, makeanhimo ym. ikäviä lieveilmiöitä. Itse olin pari vuotta sitten aika syvällä tuossa suossa, mutta pääsin onneksi nopeasti asiantuntevaan hoitoon ja terveyteni takaisin ennen raskaaksi tuloa. 

Omat syömiseni perustuvat paitsi omien ja miehen kokkauskykyjen rajoihin ja mieltymyksiin myös kilpirauhasen ja lisämunuaisen buustaamiseen, maidottomaan, kasvispainotteiseen ruokavalioon ja ravintoneuvojan suosituksiin. Ensisijaisesti pyrin syömään, mitä mieli tekee, mutta huomioimaan, että joka aterialla olisi proteiinia ja laadukasta suolaa (mm. turvotuksen ja raskausmyrkytyksen ennaltaehkäisemiseksi) hyviä rasvoja ja vihanneksia ja/tai marjoja. Mautonta tai rasvatonta ruokaa en suostu popsimaan edes raskaana. (Eikä niitä superfoodejakaan päivittäiskäytössä ole, vaan aika perinteistä kotiruokaa.)



Aamupala


2 palaa 100 % ruis-, 100 % kaura- tai gluteenitonta leipää, neitsytoliiviöljyä, tomaattia
ja kalkkuna- tai vegaanileikkelettä / tofua / keitetty tai paistettu kananmuna / avokadomunavoita / kalaa / vegaanijuustoa
ja kurkkua / paprikaa / avokadoa / rucolaa / oliiveja / basilikaa tai muita yrttejä / hapankaalia
tai kaura- / spelttipuuroa kauramaidon ja marjojen kera
ja kuppi vahvaa englantilaista teetä + kaura- / cashew- / kookos- / hamppumaitoa 

D-vitamiini (100 µg), Solgarin prenatal-monivitamiini, Thorne Researchen B-complex, 2 omegakapselia (esim. Bioteekin Duo E-EPA+E-DHA 650 mg) + vikalla raskauskuulla on mennyt lisäkalsium ja Life Extensionin Super K (K2-vitamiini verenvuodon hillitsemiseksi synnytyksen jälkeen)

Välipala


Yleensä jotain näistä:
Hedelmiä / marjoja / porkkana
pähkinöitä
puuroa ja marjoja
smoothie
maustamatonta kaurajogurttia ja marjoja / hedelmiä
hapankorppua / voileipäkeksiä
pala raakasuklaata

Lounas


Uunikalaa tai paistettua kalaa
tai tofu- , seitan- tai kasvispihvejä
tai sieniä / tonnikalaa / simpukoita / tofua / juureksia / vihanneksia / linssejä / kikherneitä
tai verilettuja ja puolukoita
ja keitettyjä perunoita / muita juureksia, esim. lehtikaalia oluthiivan kera / gluteenitonta tai spelttimakaronia / riisiä / salaattia
ja kaurakerma- / tomaatti- / kookoskermakastike
ja sipulia, valkosipulia, yrttejä
tai kasvis- tai kalakeitto
tai keitetty tai paistettu muna tai pala kasvis- tai perunamunakasta
tai äyriäispaella / curry / sushia

Nestemäinen rautavalmiste (tupla-annostus)

Jälkiruoka


Hedelmiä/marjoja tms.

Illallinen


Kesäkurpitsa- / porkkanasosekeitto / vichy-soisse / kasvis- tai kalakeitto
ja 2 palaa leipää täytteineen
tai kesäkurpitsa- / pinaatti- / tonnikala-/ sieni-/ simpukkamunakas ja salaattia
Hedelmä

Solgarin prenatal-monivitamiini, Bioteekin supersinkki (sisältää kuparia), Now Foodsin seleeni (100 µg)

Ilta/yöpala


Kuten välipalat

Ennen nukkumaanmenoa


Bioteekin Probiootti Plus (2 kapselia), Life Flo Healthin magnesiumsuihke

Lähdevettä noin 2 litraa päivässä.


Välillä tulee toki herkuteltua esim. omatekoisella pizzalla, tortilloilla tai falafeleilla, peruna-, maissi- tai juureslastuilla, raakakakulla, mustikkapiirakalla, maidottomalla jätskillä, suklaalla tai lakulla. Ja ulkonakin on kiva syödä pari kertaa kuussa. Silloin useimmiten nepalilaista, intialaista, thaimaalaista, japanilaista, kiinalaista, malesialaista, meksikolaista, maidotonta pizzaa tai suomalaista kasvis-, vegaani- tai kalaruokaa. 

p.s. Jatkossa tulen kirjoittamaan omasta terveyshärdellistäni: yliherkkyyksistä, sairauksista, lääkäreillä ja vaihtoehtohoidoissa ramppaamisesta, joiden myötä alun perin sain kroppani balanssiin.


Seuraa Facebookissa