Ihana kesä on hellinyt jo monta viikkoa! Talven ja kevään mittaan alkoi enenevässä määrin ahdistaa liika neljän seinän sisällä kökkiminen. Kuten olen valitellutkin, kopan raahaaminen neljä kerrosta ees-taas oli monena päivänä liian raskasta meikäläiselle. Sitten tuli toukokuu: kesä, vauva siirtyi istuvaan kärrymalliin ja oppi matkustamaan rintarepussa ja kaikkien olo helpottui! Olemme kierrelleet Helsingin ihania puistoja, rantoja ja kauniita katuja. Minulle kävely on aina ollut rakkain liikuntamuoto: meditatiivinen, rentouttava, rauhallinen, vauhdikaskin – kuten kerroin Vauva-lehden haastiksessa mies kutsuu minua liikanimellä ”cohete” eli raketti.

Vauvakirjoja täytellessä selailin Kättäriltä saatua Vauva-päivyriä, johon olen kirjannut Lulun tapahtumia joka päivältä ekojen kuukausien ajan ja nykyäänkin viikoittain. Tajusin, ettei me nyt niin mökkiytyneitä ollakaan oltu. Itse asiassa jonkin sortin bileitä on ollut joka kuukausi. Synttäreitä, tupareita, pikkujoulua, uutta vuotta, sukujuhlaa, kotibileitä, vappujuhlia ja myös festareita on vietetty koko perheen voimin säännöllisesti koko Lulun elämän ajan. Lähinnä ystävien ja sukulaisten luona, mutta myös puistossa ja ravintolaillallisten merkeissä. Vauva on aina rakastanut olla ihmisten ilmoilla mukana menossa.

Hyvää ruokaa ja juomaa, iloisia ihmisiä, ihailevia katseita ja lämpimiä sylejä on riittänyt. Meidän mielestä on ollut luonnollista osallistua illanviettoihin kuten aiemminkin (ördäysbileitä lukuun ottamatta), etenkin kun Lulun nukkumaanmenoaika on aina ollut myöhäinen. Ihanaa, että meitä on myös bilettämään kutsuttu. Näinhän vauvamme toisessa kotimaassakin tehdään, lapset ovat osa suvun ja ystävien elämää myös juhlien aikaan, eikä vanhempia syrjäytetä kotiin tai juhlimaan erillään.

Viime viikonloppuna saimme kutsun synttäreille Laajasalossa sijaitsevaan ihanaan kartanoon. Viini virtasi, pöydät notkuivat ruokaa ja esiintymässä nähtiin runonlausujia ja muusikoita. Kukaan ei ollut nakit silmillä, huutanut tai käyttäytynyt aggressiivisesti, vaan ilmassa raikui nauru, laulu ja iloinen puheensorina. Suomalaisten juomatyyli on selkeästi eurooppalaistunut. Lulu sai paljon ihailevia katseita, kommentteja ja huomiota osakseen. Lulu havainnoi lumoutuneena chileläisen kitaristi-laulajan esityksen alusta loppuun ja osallistui siihen lopulta itsekin laulamalla heleällä äänellään ”aaaa!” ja ”ääää!” tanssijalan vipattaessa ja siesta meni puutarhassa puun alla uinuessa.

Tuntematon juhlavieras tuli kommentoimaan, kuinka hyvin kasvatettu lapsi meillä on, kun ei itke. Kommentti särähti pahasti korvaan, kun emme sentään seitsenkuista ole mitenkään kasvattaneet (jos sillä tarkoitetaan palkitsemista, rankaisemista tai muuta käytöksen ohjailua), vaan ennen kaikkea pyrkineet tulkitsemaan vauvan viestejä, vastaamaan niihin mahdollisimman pian (lapsentahtinen imetys jatkuu edelleen aktiivisena) ja välittämään ylenpalttista rakkautta ja turvaa vaalien huumoria ja leppoisaa yhdessäoloa. Mutta totuus on, että itkua meillä kuuluu aika harvoin, varsinkin nyt, kun vauva on oppinut sanomaan ”mammammammammma” halutessaan maitoa ja ilmehtimään tietyllä tavalla, kun housussa on isompi lasti.

Toinen juhlavieras sanoi ihailleensa Andalusian matkallaan, kuinka vauvat kulkivat vanhempien mukana flamencoluolissa asti siinä missä Suomessa soitettaisiin vastaavassa tilanteessa jo lastensuojeluun. Tämäkin kohteliaisuus särähti korvaan: Suomessa viinan väärinkäytöllä on toki pitkät perinteet, mutta rauhallisiakin kemuja on olemassa, joiden iltapäivään ja alkuiltaan voi vallan mainiosti osallistua lapsen kanssa päivärytmistä riippuen. Olen itsekin sen verran välimerellistynyt, että välillä on vaikea muistaa, että meillä taitaa edelleen vaikuttaa tietynlainen tabukulttuuri mitä tulee lapsiin ja tilaisuuksiin, joissa nautitaan alkoholia. Osoittaahan alkoholilakikin, että täällä viiniä ei koeta ruoka- vaan kännäysjuomana, koska sitä ei ruokakaupassa myydä.

Uskon, että lapsi haluaa oppia juuri omilta vanhemmiltaan, olla osa juuri heidän elämäänsä. Meillä siis katsella kitaran soittoa ja laulua, kuunnella tietsikan näppiksen rauhoittavaa nakutusta ja hengailla isän ja äidin kanssa viihtyisässä (aina toki turvallisessa) seurassa oltiinpa sitten mummon synttäreillä thaimaalaisessa ravintolassa, ystävän puutarhajuhlissa, isotädin kotibileissä, kaupunginosafestareilla lähipuistossa tai brunssiremmin kanssa aamupalalla. Välimeren malliin.

p.s. Tällä kertaa vain kännyllä otettuja näpsyjä.

Vauvakirja on ihan huikea keksintö: muisteloita ajalta, jolta ei ole muistikuvan häivääkään (ja ihan ilman morkkiksia). Hommasimme sellaisen Lululle jo ennen syntymää. Miehen vanhemmat toivat katalaaninkielisen version ristiäisiin. Molempia on nyt täytelty aika urakalla ja mielenkiintoisia eroavaisuuksia bongattu.

Suomalainen versio tenttaa jatkuvasti vanhempien tuntoja: ”Miltä tuntui, kun aloimme odottaa sinua?”, ”Miltä tuntui nähdä sinut ensi kerran (ultrassa)?”, ”Mitä ruokia äidin teki / ei tehnyt mieli?”, ”Millaista odotusaika oli?”… Koko kirja alkaa vanhempien tarinalla ja ensitapaamisella. Näitä ei katalaaniversiossa kysytä lainkaan.

Kaikkia tuntemuksia ei olla vielä ehditty kirjoittaa kansiin.

Molemmissa kirjoissa käydään läpi lapsen ekan vuoden merkkipaaluja: puhumaan ja kävelemään oppiminen, ekat ruoat, leikit ja lelut. Tärkeät tapahtumat: eka joulu, lomamatka ja ekat synttärit. Vain suomalaisessa versiossa puhutaan ristiäisistä. Moni saattaa luulla, et katolisessa maassa tuo olisi katsottu riittävän tarpeelliseksi lisätä kirjan kansiin, mutta eipä löydy katalaaniversiosta (siis mitään nimenantojuhlaa).

Suomalaisessa kirjassa ei sen sijaan puhuta päiväkotiin menosta laisinkaan, kuten katalonialaisessa. Espanjassa äitiyslomaa saa vain neljä kuukautta, joten päiväkoti on monille arkipäivää jo varhain.

Päiväkotiin menolle on oma aukeama, nimiäisille ei.

Katalaanikirjan merkkipaaluihin on laskettu myös ensimmäinen kylpy ja matkat on eritelty sikäläiseen tapaan: eka kerta rannalla ja eka kerta vuoristossa.

Hauska kulttuuriero tämäkin: suomalaisessa kirjassa pyydetään ynnäämään mielenkiintoisia maailmantapahtumia syntymän aikoihin. Saituudestaan tunnetut katalaanit sen sijaan kyselevät tuotteiden hintoja: mitä maksoi patonki, kuppi kahvia, kilo omenoita ja bensalitra, kun synnyit. Aika hellyyttävää!  

Mitä mikin maksoi.

Kahden kulttuurin lapsen etuja tämäkin: kaksi toisiaan täydentävää kirjaa, joilla ensimmäinen vuosi on dokumentoitu toisiaan täydentäen ja vieläpä vanhempien tuntemuksilla ryyditettynä. On näissä vielä iltapuhdetta kerrakseen. :)

(Suomalainen vauvakirja tilattu täältä.)

Maha pömpöttää vielä seitsemän kuukautta synnytyksen jälkeen. Vatsa tuntuu vieraalta ja kehosta irralliselta. Riskitekijöistä (ylipaino, isokokoinen lapsi, monikkoraskaus, synnyttäjän korkea ikä > 34 v, liiallinen lapsivesi, kudostyyppi, useampi raskaus, sektio, raskausajan sekä lapsivuodeajan liikunta: joko turhan paljon linea albaan painetta aiheuttava kuormitus tai liikkumattomuus sekä lantionpohjan lihasten ja syvien lihasten harjoittamattomuus) minulla täyttyy ”korkea” ikä ja synnytyksen jälkeinen treenaamattomuus.

Intuitio sanoi pitkään, etten uskalla treenata ja erkaumasta lukemani tukee tätä: väärät tai liian rankat liikkeet voivat pahentaa tilannetta. Ensin kannattaa tarkastuttaa vatsan tilanne ammattilaisella.

Fysioterapeutin metsästys

Onnekkaat ranskalaiset ja amsterdamilaiset – valtio kustantaa heille 10 fysioterapeutin vastaanottoa synnytyksen jälkeen. Kyse ei ole vain estetiikasta, vaan erkauman hoito ehkäisee myöhempiä selkäkipuja ja lantionpohjan treenaaminen virtsankarkailua. Meillä erkauman ja lantionpohjalihasten kuntoutus ei kuulu edes fysioterapeutin koulutukseen, wtf! Asia kuitenkin koskee lähes puolta väestöstä. Itse kyselin aiheesta jälkitarkastuksessa neuvolalääkäriltä, joka ei ollut erkaumasta kuullutkaan.

Googlaillessani erkaumaan erikoistuneita fysioterapeutteja vastaan tulivat erkauman pioneerit Suomessa: Ira Rissanen ja Mari Camut, joiden kansantajuinen opinnäytetyö aiheesta kannattaa tsekata täältä. Näille fyssareille on lähes mahdotonta saada aikaa. Sitten löysin suosituksen kautta Marika Ståhlin!

Näin se erkauma syntyy. (Kuva: mammamage app)

Fysioterapeutin tarkastus kotikäynnillä

Marika Ståhl on fysioterapeutti ja doula, joka vetää Sipoossa mammamage- ja Mamma Boot Camp -tunteja synnyttäneille naisille. Koska monen tuoreen äidin on vaikea päästä Sipooseen asti, hän tekee kotikäyntejä myös pääkaupunkiseudulle! Tilasin siispä Marikan kotiini.

Tämän blogin kirjoittamisen myötä olen tutustunut lukuisiin douliin ja täytyy sanoa, että doulat ovat maailman herttaisin ja hyväntuulisin ihmislaji! Marika ei tee poikkeusta. Valoisa, myönteinen ja iloinen fysioterapeutti, jonka into tarttuu ja motivoi niinkin pitkästyttävässä asiassa kuin vatsalihasten treenaamisessa. Aluksi Marika tutki vatsani tilan. Ja yllätys yllätys: erkaumaa ei olekaan!

Seuraavaksi Marika tarkastaa, että osaan aktivoida lantionpohjalihakset. Koska en ole kärsinyt pidätysongelmista tai kivuista ja yhteys näihin lihaksiin on säilynyt läpi raskauden ja myös synnytyksen jälkeen, ei tarvetta lihasten ultraamiseen ole. Selviää, että yhteys pakaralihaksiin ei myöskään ole katkennut, kuten joillain synnyttäneillä. Ei siis erkaumaa, joten mistä pömpötys?

Tutkittuani minut Marika osaa vastata tähän: syvät vatsalihakset ovat heikot ja yhteyttä niihin pitää hieman herätellä. Mitä tämä maaginen yhteys sitten tarkoittaa? Sitä, että aivoilla on yhteys kyseisiin lihaksiin, joten ne voidaan halutessa aktivoida. Muutaman harjoituksen jälkeen saan yhteyden syviin lihaksiin, joista varsinkin poikittainen on heikko. Aktivointi vaatii alkuun hyvää visualisointikykyä, sillä alkuun kaikki lähtee mielikuvaharjoittelusta. Kun yhteys löytyy, aktivointi nopeutuu. Tunnen voitonriemua: pötsi on jälleen minun ja tunnen lihakseni! Pian lihakset menevät kuitenkin heikkouttaan maitohapoille ja mahassa tuntuu samalta kuin pitkän naurusession jälkeen. Hulvatonta!

Mamma mage -ohjaajat tietävät, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkiutua eroon mammamahasta. (Kuva: Mamma mage app)

Liian varhaisen treenin riskit

Marika sanoo, että olen tehnyt oikein odottaessani oikeaa hetkeä treenauksen aloitukseen. Suurimmalla osalla naisista raskauden aikainen erkauma palautuu kahdessa kuukaudessa tai viimeistään vuoden kuluessa synnytyksestä. Minun tapauksessani palautuminen ei päässyt kunnolla alkamaan synnytyksen jälkeen, koska kohtuun jäänyt kalvon pala sai kropan tulkitsemaan raskauden yhä jatkuvan. Siksi palautuminen pääsi alkamaan vasta 3–4 kuukautta sitten.

Marika lähti alun perin kouluttautuman erkauman kuntoutukseen, koska on kärsinyt siitä itsekin. ”Aina sanotaan, että synnytyksen jälkeen voi alkaa tehdä lankutuksia ja muita rankkoja vatsalihaksia heti kun siltä tuntuu”, Marika kertoo, ”Mutta kuinka moni on niin yhteydessä kehoonsa, että tietää, miltä pitäisi tuntua, tai kuinka moni uskoo kehonsa viestejä, kun mielessä on vain pömppömahan karkoitus?”. Hän tietää mistä puhuu, koska aloitti itse vääränlaisen treenin pari kuukautta esikoisensa syntymän jälkeen. Erkaumaa oli ja väärien liikkeiden takia se paheni. Toisen lapsen synnyttyä, hän halusi treenata oikein ja päätyi kouluttautumaan mamma mage -treenariksi.

Treenin aloitus

Tärkeintä on odotella ensin kärsivällisesti ennen vatsatreenin aloitusta. Kehon palautuminen on fysiologinen ilmiö, joka vain vie oman aikansa. Kun olo tuntuu valmiilta, suosittelen lämpimästi fysioterapeutin tarkastusta! Marika taitaa olla ainoa pääkaupunkiseudulla kotikäyntejä tekevä ammattilainen, joten edes vauvan ja aikataulujen kanssa puljaaminen ei muodostu ongelmaksi.

Tarkastuksen jälkeen Marika antaa treeniohjeet juuri niille lihaksille, jotka ovat heikoimmassa hapessa. Harjoitukset kuvataan puhelimen videokameralla talteen muistin virkistykseksi. Itse sain kolme eri liikettä, joita toistan nyt 2–4 kertaa päivässä. Aikaa treenaamiseen kuluu yhteensä vain puolisen tuntia päivässä. Harjoitukset on suunnattu syville lihaksille, joten kaikissa asennoissa ei välttämättä päällepäin huomaa, että teen mitään, mutta mahassa kyllä tuntuu! Koska minulla ei ole erkaumaa ja löysin tarvittavat lihakset heti, seuraava tapaaminen fyssarin kanssa sovitaan kuukauden päähän.

Älä tee näitä vatsalihasliikkeitä ennen kuin olet varma, ettei sinulla ole erkaumaa! (Kuva: Mamma mage app)

Fiilikset viiden treenipäivän jälkeen

Nyt olen treenannut vajaan viikon ja tuloksia alkaa näkyä jo! Olo tuntuu ryhdikkäämmältä ja hiukkasen timmimmältä. Lihasten aktivointi käy rutiinilla alun visualisointien jälkeen. Lantionpohja- ja syvät vatsalihakset tuntuvat hiukan voimistuneen! Koska kaikki lähtee lantionpohjasta, on hyvä, että treenasin näitä lihaksia jo raskausaikana. Syvien lihasten treenaamisesta raskausjoogassa samoin kuin hypnosynnytyksen visualisointiharjoituksista on ollut apua.

Voimistuneet lihakset parantavat nopeasti raskauden notkauttamaa ryhtiä ja vauvan kantaminen helpottuu, kun keskikehoon tulee lisää tukea.

Ennen sanottiin, että mammamaha vaan kuuluu asiaan synnytyksen jälkeen ja virtsankarkailu tiettyyn ikään. Eikä ihme, kun äitejä ei ohjata fysioterapeutille, saati sellaiselle, joka tuntisi synnyttäneen anatomiaa. Meikäläinen aikoo nyt vahvistaa keskikehon kuntoon ennen mahdollista seuraavaa raskautta, jotta erkauman riski vähenee seuraavallakin kerralla.

(Fysioterapeutti Marika Ståhlilla on Raskauden jälkeinen fysioterapeutin vastaanotto Mommy & Messä.)

***

Eipä siinä kauaa mennyt, että maltoin pysyä poissa yliopistolta. Valmistuin 2014 filosofian maisteriksi (pääaineena espanjalainen filologia) ja nyt jo piti änkeä takaisin.

Raskaus- ja pikkuvauva-aika on kuulemma monille eksistentialististen kriisien aikaa. "Mikä musta tulee oikeasti isona?" Niin myös minulle. Haluanko painaa duunia entiseen malliin yrittäjänä? Käännösalalla vakituiset duunit ovat ikävä yllä vähentyneet ulkoistuksen myötä aika minimiin. Yhtään englannin ja espanjan kääntäjän vakituista työpaikkaa ei ole julistettu avoimeksi neljän Suomen vuoteni aikana. Pitäisikö alkaa harkita alan vaihtoa?

Jos äidiksi tuleminen jotain on muuttanut, niin varmuuden kaipuu on lisääntynyt. Yrittäjän hommat ovat siitä stressaavia, että koskaan ei tiedä, koska ja kuinka paljon töitä tulee, vaikka olisi useampikin vakituisempi asiakas. Pahimmillaan paahdoin ennen raskautta käännöstä aamuyöhön, kun deadline oli tiukka. Yhtä aikaa saattoi olla useampia pienempiä toimeksiantoja eri käännösfirmoilta ja lisäksi päivittäisiä oikolukuja vakituisemmalta työnantajalta. Siihen päälle blogit, kolumnit, lehtijutut ja muut kirjoitustyöt.

Isojen urakoiden aikaan saatoin painaa töitä pari viikkoa aamusta aamuyöhön. Vapaapäivät olivat harvinaisia. Jos ei töitä ollut paljon, meni aika nimittäin uusien diilien hakemiseen, cv:iden lähettämiseen tai uusien juttuaiheiden ideointiin.

Tämä kaikki oli erittäin jees silloin kun aamun pikkutunteina työskentely sopi elämäntilanteeseen. Olin vapaa matkustamaan, koska kotitoimisto kulki läppärin muodossa mukana missä vain. Pomo ei ole huohottanut niskassa ja työ on ollut ihanan vaihtelevaa ja monipuolista. Niin paljon kuin olen työtäni rakastanutkin, jokin sanoi, että nyt oli uuden aika.  

Päätin pyrkiä opiskelemaan pedagogiaa! Vuoden lisäopinnoilla maisterin tutkinto antaisi opettajan pätevyyden. Minusta voisi siis tulla espanjan ope vaikkapa lukioon tai aikuispuolelle. Pedagogiaa ei kuitenkaan niin vain lähdetä opiskelemaan vaan pääsyvaatimukset ovat huikeat. Sekä ammattikorkeassa että yliopistolla lisäpojoja saa kasvatustieteen opinnoista. Ammattikorkean puolella pedagogian opiskelijalta vaaditaan käytännössä useampi tutkinto, koska hakukelpoisuuden antavasta tutkinnosta ei saa pisteitä ollenkaan, tai sitten useamman vuoden (epäpätevän) opettajan työkokemus. Niinpä aloitin tänään kasvatustieteen opinnot avoimessa yliopistossa! 

Saapa nähdä, tuleeko musta siis ope! Jos, niin sitten meitä olisi perheessä kaksi ja yhteiset lomat pääsisi viettämään lapsen toisessa kotimaassa. Kävi miten kävi, tällä äidillä on nyt iltaharrastuksena kasvatustieteen opiskelu. (Pikkuvauvan kanssa ei sentään ole kuin tämä yksi parin viikon kurssi keväällä ja seuraavat vasta syksyllä.)