Minut kastettiin viime vuosituhannella isänpuoleisten isovanhempieni luona Helsingissä. Ylläni oli karjalaisen mummini tekemä kastemekko – valkoista pitsiä koristi vaaleanpunainen satiininauha. Mummi oli uskomaton käsityöihme!

Sitä ennen mekossa oli kastettu vuotta vanhempi serkkuni. Minun jälkeeni samassa mekossa kastettiin pikkuveljeni, kaksi muuta serkkua, veljeni kaksi lasta ja serkkujen kahdeksan lasta – yhteensä kokonaista 15 vauvaa. Nyt oli vihdoin minun vuoroni saada tämä sukukalleus oman lapseni ristiäisiin.

Kerroin aikaisemmassa postauksessa, että isän puoleisesta suvustani ovat menehtyneet kaikki yhtä tätiäni lukuun ottamatta. En ole materiaan tarrautuva ihminen, mutta tämä kastemekko oli saanut uuden merkityksen. Se edusti linkkiä isän sukuun, joka ei voisi olla läsnä lapsen ”syntymäjuhlassa”. Ainakaan fyysisesti. Nyt tämä pitsinen mekko on mystisesti kadonnut. Sitä on etsitty kissojen, koirien ja meedion avulla, mutta hävinnyt mikä hävinnyt. Ehkä tarkoitus onkin, ettei minun lapseni saa kuolleiden sukulaisten energioita edes mekon välityksellä? Tai paremminkin, eihän hän niiden vaistoamiseen mitään mekkoa tarvitse.

Monet ovat kyselleet, aiommeko pitää ristiäiset vai nimiäiset. Sen verran tapakristitty kai olen, että omasta mielestäni kaste, konfirmaatio ja hautajaiset sopivat hyvin kirkon tontille. Rippileirillä jugendvaikutteisessa Villa Hvittorpissa oli jopa niin ikimuistoista, että päädyin tulevan bändikaverini kanssa isoseksi, jotta pääsimme noihin maisemiin toistekin (eikä pelkkien maisemien takia, kai meillä siellä jotain teini-ihastuksiakin oli). 

Mieheni on katolinen (paperilla), mutta omasta lapsestaan hän ei katolista halua. Kolmannen polven stadilaiseksi syntynyt Lulu kastetaan siis protestoimaan protestanttisena luterilaisena. Ristiäisiä vietetään ensi viikolla, meidän 7-vuotishääpäivämme. Numero 7 sopii hyvin kuvioon, sillä tapasimme toisemme 7.7.-07! Häitämme ei juhlittu kirkossa, vaan meidät vihki pittoreskin katalonialaiskylän, Tianan rauhantuomari - ja minä pukeuduin intialaiseen hääpukuun. Liekö tämän mystisen katoamisen tarkoitus se, että Lulukin kastettaisiin intialaisessa asussa…

Henkisiltä tai hengellisiltä aatteiltani saatan olla lähimpänä buddhalaisuutta, mutta toisaalta näen kristinuskon osana kulttuuria, jossa elämme ja uskonnonopetuksen osana yleissivistystä ilman sen dramaattisempia vakaumuksia. Ja tekeehän kirkko paljon hyvää menneistä synneistään huolimatta.

Kirkolle kiitokset myös kastemekosta, jonka saimme lainaksi kadonneen tilalle!

p.s. Jos lukijoissani on selvännäkijöitä, niin vinkatkaahan, mistä perintöpukua voisi etsiä?