Saan toisinaan palautetta siitä, että syyllistän ihmisiä heidän terveydellisistä tai ravitsemuksellisista valinnoistaan. Tämä ei ole totta. En todellakaan ole kiinnostunut syyllistämään ketään sairaudestaan tai moralisoimaan arjen valinnoista. En luule olevani kaikkitietävä tai pelastava jeesus. Olen vain ihan aidosti kiinnostunut etsimään ratkaisuja ja helpottamaan muiden ahdinkoa. Olen joutunut näkemään, mitä niin usein seuraa siitä, kuin "odotellaan ja katsellaan" ja toivotaan, että lääkäri keksisi ratkaisun kaikkiin ongelmiin. Ehkä tämä tarinani selittää hiukan, mistä ajatusmaailmani terveysasioiden suhteen kumpuaa:

Ensimmäiset muistoni ovat hautajaisista: isovanhempien sisarusten, isoisovanhempien ja muiden kaukaisempien sukulaisten. Mummini sanoi, että meillä on syöpäsuku. Muistan kysyneeni häneltä, miksi isotäti kuoli keuhkosyöpään, vaikka hän ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. ”Ei sitä tiedetä”, hän vastasi. Se jäi vaivaamaan. Ensin sanotaan, että älä ala polttaa tai saat syövän ja sitten sen saman syövän voikin saada polttamatta henkostakaan.

Vaarini oli sairaseläkkeellä, kun synnyin. Hän oli silloin 50-vuotias. Vaari syntyi Viipurissa, meni rintamalle 13-vuotiaana ja koki ryssittelyä ja kiusaamista evakkona Helsingissä. Koska suvun omaisuus jäi sodan jalkoihin, hänen piti aloittaa kaikki alusta. Hän teki yhtä aikaa kolmea eri työtä ja rakensi viikonloppuisin perheelleen taloa. Eräänä päivänä verisuoni katkesi aivoista ja hän joutui aivoleikkaukseen. Kaljussa päässä oli arpi, joka oli kuulemma tullut kallon poraamisesta ja sahaamisesta. Leikkauksen seurauksena hän oli lopun ikäänsä epilepsialääkityksellä ja sai pelottavan näköisiä epilepsiakohtauksia, kun olin pikkutyttö. Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka olisin voinut auttaa häntä.

Sitten vaari sai keuhkosyövän, joka uusi ja leikattiin kolmeen otteeseen. Hän oli polttanut tupakkaa, mutta lopetti syövän myötä. Se ei estänyt syöpää leviämästä kurkkuun. Terveyskeskuksessa se diagnosoitiin angiinaksi. Kun lopullinen kurkkusyöpätuomio tuli, se oli liian myöhäistä. Kurkkuun jouduttiin tekemään aukko ja vaarin piti hengittää putken kautta. Puhuessa putki piti peittää kädellä tai kuului pelkkää korinaa. Putkesta valui kuola ja räkä. Vaari pyysi, että ryhtyisin isona lääkäriksi, että voisin parantaa kaikki syövästä. Siitä tuli lapsuuden toiveammattini.

Vaari on todella läheinen minulle ja ilmoitti kuolemastaan unessani. Sen unen ansiosta ehdin nähdä vaarin viimeistä kertaa elossa, ja kuinka hän sitten kuoli ja muuttui siniseksi. Vaari oli 64-vuotias, minä 13.

Mummini otti miehensä kuoleman erittäin raskaasti. Mummilla oli aina ollut ylipainoa, sydän- ja verisuoniongelmia. Hän nukkui pois keittiönsä pöydän ääressä kolme vuotta vaarin kuoleman jälkeen.

Isäni vanhin sisko oli sairastunut rintasyöpään muutamaa vuotta aiemmin, mutta se tuntui pysyvän kurissa leikkauksen jälkeen. Kunnes sitten paljastui etäpesäke aivoista. Hän menehtyi kolme vuotta äitinsä kuoleman jälkeen.

Isäni alkoi kärsiä mahavaivoista kolmikymppisenä. Mahakatarreiksi ne tulkittiin ja lopulta vatsahaavaksi. Kun olin 12-vuotias, löysimme kerran ostosmatkalla isän autosta sairaskohtauksen kourissa. En tajunnut, mikä häntä vaivasi, hän vaikutti humalaiselta. Äiti ajoi meidät kotiin ja lääkäri kutsuttiin meille. Sappirakko oli puhjennut ja isä kiidätettiin sairaalaan leikkaukseen. Sairaalassa hän sai sellaisen sairaalabakteerin, että se tuhosi suuren osan sisäelimistä. Uudessa leikkauksessa pilkottiin palat melkein jokaisesta, mahalaukusta jäi jäljelle kolmasosa. 178-senttinen isä kuihtui 47-kiloiseksi haamuksi ja jäi pysyvälle sairaseläkkeelle. Hän oli 39-vuotias. Joka päivä koulusta tullessani tarkistin ensimmäisenä hengittääkö isä, jos hän oli nukkumassa. Kuoleman läheisyys leijaili kaikkialla.

Isän kuoleman jälkeen luin hänen päiväkirjastaan, että hänelle oli annettu tuolloin elinaikaa puoli vuotta. Sitä hän ei koskaan kertonut meille. Hän sinnitteli kivuissaan jättimäisen lääkearsenaalin turvin kymmenen vuotta, kunnes ei jaksanut enää ja päätyi itse lopulliseen ratkaisuun. Jäin isättömäksi 23-vuotiaana, kolme vuotta tädin kuoleman jälkeen.

Pian isän kuoleman jälkeen muutin Barcelonaan. Sairastuin itse infektiokierteeseen ja jouduin ottamaan antibiootteja aivan liian usein. Lopulta suolisto meni ruvelle ja jouduin tiputukseen. Syytä ei silloin selvinnyt millään lääkärillä. Eri asuntoon muuton jälkeen tulin parempaan kuntoon enkä jäänyt miettimään asiaa.

Samaan aikaan äidilläni ja veljelläni oli monenlaista terveyshäikkää Suomessa. Syyt tuntemattomat, totta kai. Äidin suvun naiset ovat kärsineet monessa polvessa kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Syitä siihen, muuta kuin perinnöllisyys, ei ole koskaan etsitty. Lääkityksellä kituutetaan, vaikka vaivat jatkuisivat. 

Kahdeksan Barcelonan vuoden jälkeen palasin Suomeen. Aloin jälleen kuumeilla, saada infektioita ja kärsiä monista muista oudoista vaivoista, joille ei löytynyt selitystä. Lopulta sain kroonisen autoimmuunitaudin diagnoosin. ”Loppuelämäkö tätä?”, mietin silloin, ”Ei käy!”. Se oli viimeinen pisara tälle vuosikymmeniä jatkuneelle sairauksien ja kuoleman parissa elämiselle. Ilman syytä. Niin kuin ihminen ei mitenkään itse voisi vaikuttaa omaan terveyteensä. Ei puhetta henkisestä hyvinvoinnista, ruokavaliosta, myrkyille altistumisesta, homeista, allergioista. Mystinen tauti vain iskee päälle, eikä luovuta, kunnes olet kuollut.

”Näin ei voi jatkua!”, päätin, ja ryhdyin ottamaan selvää ravinnon, ravinnepuutosten, myrkkyjen ja muiden kuormitusten vaikutuksesta terveyteen. Gradua tehdessäni olisin samalla voinut suorittaa lääkiksen tai ravintoterapeutin tutkinnon, niin syvällisesti asioihin perehdyin. Kaksi vuotta myöhemmin olin selättänyt ”kroonisen” autoimmuunitautini ja nyt tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan.

Jos olisin tiennyt sen, minkä tiedän nyt, uskon, että olisin voinut auttaa monia sukulaisiani, edes helpottaa heidän oloaan. Ainakin olen jo voinut auttaa niitä elossa olevia. Terveys ei ole jotain, jonka saamme synnyinlahjaksi, eikä koskaan enää kaikkoa, vaan sitä pitää vaalia. Sairaudet eivät aina ole pysyviä, vaikka länsimaisella lääketieteellä ei vielä olisi vastausta niiden parantamiseen. Minä en kiinnostunut ravinto- ja terveysasioista pinnallisuus- tai ulkonäkösyistä, enkä siksi, että haluaisin päteä tai leikkiä täydellistä. Haluan elää ja olla terve. Ja kokemukseni mukaan se on ainakin osittain omalla vastuullani.