Tuli täyteen kuukausi toisessa kotimaassa. Äitiyslomani vaihtui viikko sitten hoitovapaaksi. Lulu on alkanut syödä enemmän kiinteitä, oppinut taputtamaan, ilmaisemaan kuumuutta ja naurattamaan meitä hassuilla ilmeillään, leikkimään katalonialaista harakkahuttuakeittää-tyyppistä sormi kämmenellä leikkiä, pitelemään päätään, kun ylikuormitus iskee, nukkunut ensimmäiset yönsä omassa huoneessaan, tyytyväisenä ja sikeästi.

Costa Bravalta olemme siirtyneet pariksi yöksi Barcelonaan, kaupunkiin, jossa vietin parhaat nuoruusvuoteni, aloitin matkajournalisti-, kolumnisti- ja käännösurani, perustin oman yrityksen, soitin Espanjan parhaaksi tyttöbändiksi valitussa orkesterissa parhaiden ystävieni kanssa, menin naimisiin. Tähän kaupunkiin liittyy vain hyviä muistoja. Lululle suurkaupunki on ylivirittyneisyyden lähde, jatkuva virta uusia kasvoja, ääniä, värejä, tuoksuja, kieliä, valoja, autoja, katuja. Miehellä on sama vieraantumisentunne kuin itselläni Suomessa. Minä tunnen olevani kotona, elossa.

Meistä kääntäjistä sanotaan, että olemme kahden maan kansalaisia, tai ei edes yhden, asumme siellä rajalla ymmärtäen molempia, yrittäen saada heidätkin ymmärtämään toisiaan - omalla kielellään. Sama tunne on, kun on asunut pitkään muualla. Ajatukset ovat usein toisaalla. Sanasta koti tulee mieleen vieras, tuttu, nykyinen ja mennyt. 

Nyt majailemme ystävän asunnossa, jolla on melkein samanniminen tytär kuin meillä, melkein sama ammatti kuin minulla, melkein sama monikulttuurisuustausta. Hän viettää tietysti kesälomaansa Suomessa. Majailemme neliössä, kuten haluaisimme Helsingissäkin: kaksi makuuhuonetta ja yksi työ-. Kattoterassiallasta en Suomeen vaatisi, enhän pidä luistelusta. Vaikka tämä kaupunki kuinka huumaa, meidän kotimme on nyt Helsingissä. 

Aloimme jälleen haravoida neliöitä, edes kolmioita Oikotieltä. Vuokrat ovat 2 X Barcelona. Mikään ei ole mahdotonta, paitsi niiden maksaminen. Olemme urbaaneja, emme viihdy kaduilla vailla kahviloita, kauppoja, autoja, vilinää, elämää. Kolmio vähintään 1500 ja neliö 1800 €, utopiaa. Urbaanit pysykööt kaksioissaan. Penni ajatuksistanne – liittyen edullisiin vuokra-asuntotarjouksiin!

Kahdeksan vuotta Barcelonassa ja olin saavuttanut natiivipuhujaan verrattavan kielitaidon, nyt keskusteluissa huomaan takeltelevani hiukan, etsiväni sanoja, jotka viisi vuotta sitten pulppusivat pidäkkeettä. Miehen kanssa puhumme espanjaa koto-Suomessakin, mutta pikkuhiljaa kotikieleen on hiipinyt sanoja äidinkielestäni suomesta, englannista, katalaanista, isänkielestäni stadin slangista. Elän kielipuolen arkea. Treenikämppäsanasto tulee espanjaksi kun puhun suomea, samoin barrio, rallar, fianza, ático, joder, gilipollas, cabrón jne. Espanjalaisen puheen seassa vauvasanasto on suomeksi. Siempre hablamos sobre cosas como hoitolaukku, hoitopöytä, rintareppu, kantoliina, harso, neuvola, ihokontakti...

Tänään tapasimme miehen kolmikielisen serkun. Syntynyt Barcelonassa, puhuu äitinsä kanssa katalaania, isän kanssa saksaa ja vanhempien kotikieli espanja on tarttunut myös itsestään. Isän maassa käytiin kesällä ja jouluna, äiti oli asunut siellä kahdeksan vuotta ennen lasten syntymää. Kuulostaa erittäin tutulta asetelmalta. Vaikka isä oli ainut saksan puhuja, serkku oppi kielen niin hyvin, että on pystynyt suorittamaan maisterin tutkinnon ja tekemään töitä saksaksi. Tämä valoi uskoa kolmikielisyyden yksinkertaisuuteen. On vain puhuttava yhtä ja samaa, näin kielipuolisenakin.

kuvat: Pau Ribas