Kolmen kuukauden ikä oli tähän mennessä voimia koettelevin, niin Lululle kuin meille vanhemmillekin. Kaksi ekaa kuukautta tyttö oli rauhallinen, mutta kolmannen kuun alkaessa meininki muuttui. Kuu alkoi minun kohtuoperaatiolla ja antibioottisatsilla. Niin ja viikon kestäneellä tiheän imun kaudella, jolloin Lulu söi jokaisena valveillaolotuntinaan. Sitten mies sai koulusta sitkeän flunssaviruksen, mikä sai vauvan tankkaamaan vasta-aineita rinnalla jälleen taukoamatta. Kun vauvan laski hetkeksikin maahan, sängylle tai sitteriin alkoi kova kitinä ja levoton liikehdintä. Kantoliinassa ja rintarepussa tyttö kiemurteli ja alkoi lopulta itkeä. Rinnalle päästyään typy alkoi raivota ja yöheräilyjen määrä tuplaantui.

Tiheä imu, flunssavirus (joka lopulta ei perheen naisväkeen iskenyt) ja ns. ”neljän kuukauden hulinat” saivat meikäläisen jo melkein epätoivon partaalle, että tämmöstäkö tämä nyt sitten on tästä lähin. Rinnalla raivoavan ja muuten levottoman ja jatkuvasti nälkäisen vauvan kanssa ei ole miellyttävää ja stressitöntä lähteä kodin ulkopuolelle.   

Pinnasänky tuntuu hillittömän kokoiselta kopan jälkeen. Vauva kasvaa hujakalla.

Levottomuus lieveni jonkin verran, kun jätin kahvin ruokavaliosta ja vauva alkoi nukkua paremmin päivällä. Koppa jäi pieneksi ja pitkänhuiskea neiti pääsi pinnasänkyyn nukkumaan, mikä paransi myös vauvan yöunia. Enää ei tarvitse säpsähdellä kopan rapinaan tai liikehdintään. Ekoina pinnasänkyöinä havahduin epäilyttävään hiljaisuuteen. Nyt yöunta riittää 7–8 tuntia putkeen ja syömisen jälkeen vielä 3–4 tuntia.

Sitten alkoi näkyä uuden oppimista. Äänekästä naurunremakkaa, jokeltelua ja jopa tunnistettavia sanoja: ”Hei!” ja ”Hyvää!”. Häkellyttävää! Nytkö se jo alkaa puhua? Ja suomeako sieltä siis tulee ekana? Istumaan gimma yrittää pingertää aina makuulla ollessaan tai kierähtää jommallekummalle kyljelle. Aivot myrskysivät, mutta sen jälkeen on ollut tyventä.

Päiväunet eivät vieläkään kuulu lempipuuhiin, ympäristön skannaaminen nokkivalla ja pyörivällä päällä kylläkin. Uteliaisuuden huippu! Pidemmät päikkärit onnistuvat takuuvarmasti vain kärryissä, myöhäisen rytmin takia päiväuniaika sijoittuu kello viiteen, nykyisen auringonlaskun hujakoille. Ennen keskiyötä on turha uneksia yöpuusta. Täydellinen rytmi minulle, hankala suomalaisessa lypsykulttuuriaikataulussa, Välimeren maissa normimenoa.

Delicious!

Lauantaina Lulu täytti neljä kuukautta ja pääsi ekaa kertaa mummon ja isomummon hoteisiin, minä ja mies ekaa kertaa viettämään aikaa kahden. Vannoutuneina Wigu-faneina ostimme toiveikkaina liput Korjaamon keikalle jo kuukausi sitten. Neljän tunnin treffihetki piristi kummasti! Ja paljon siihen sai myös mahdutettua tehokkaalla suunnittelulla. Hoitopaikka Korjaamoa vastapäätä, illallinen saman puljun Sushibar&wine-ravintolassa ja keikalle samaan syssyyn. Sairaan herkullisia tiikerirapumakeja, pientilan cavaa, lempibändin keikka ja romanttinen hetki parhaan ystäväni ja elämäni rakkauden kanssa. Muuta en 100 % onnellisuuteen tarvitsekaan, paitsi tietysti sen rakkauden hedelmän kaikkine rasittavuuksineenkin. Luikimme keikan jälkeen hyvinkin liukkaasti vauvan luo vain todetaksemme, että ilta oli vierinyt rauhallisissa merkeissä, mummon turvallinen syli ja äidinmaito tuttipullosta olivat maittaneet erinomaisesti.

Parasta seuraa.

Nyt tuntuu rennolta kuin viikon rantaloman jälkeen. Onni on intohimoinen heittäytyminen hetkeen ja riemun repiminen arjen luksuksesta.  Andalusialaista 70-luvun progebändiä Smashia lainatakseni: In my pockets there’s only air but with you I’m a millionaire…. of love!