Viime postauksessa kerroin, kuinka olemme kärsineet katkonaisista öistä viimeiset pari kuukautta ja miten olimme yrittäneet unia parantaa. Tätä ennen, eli vauvavuotena, nyt 14 kk ikäinen tyttömme nukkui pitkiä pätkiä heräten korkeintaan kaksi kertaa yössä, joten en tätä ennen tiennyt, mitä jatkuva heräily on. Eli piinaa!

Pienen lapsen vanhemmilla on aina enemmän tai vähemmän univelkaa ja unettomuuden kanssa pärjää kuka paremmin, kuka huonommin. Mieheni esim. herää yllättävän pirteänä töihin, vaikka olisi nukkunut kuinka katkonaisesti. Minulla kilpirauhasen vajaatoiminta ja taipumus mataliin kortisoleihin (ja kaipa sillä yöimetyksellä hormoneineenkin vaikutusta asiaan) muuttavat fysiikkaa sen verran, että en palaudu huonojen öiden jälkeen kunnolla, vaan olen sitten zombina koko päivän. Ja huonolla tarkoitan sellaista yli viisi kertaa heräämistä yön aikana; 1–2 heräämistä on ihan ok.

Lopulta tilanne kulminoitui siihen pisteeseen, että perjantaina tunsin painontunnetta kaulalla (vanha ystäväni kilpirauhanenhan se siellä vinkui). Voimat olivat tiessään, oli pakko päästä ulos, pelotti lähteä raahaamaan vaunuja alas rapun ramppia. Pyörrytti, heikotti ja oksetti. En saanut kiinni ketään apuun juuri tuolla hetkellä. Päälle vyöryi pienoinen paniikintunne. Aikani syvään hengiteltyä pääsin ulos vaunujen kanssa ja ajatus kirkastui mielessä: minun on pakko saada nukuttua yöllä tai voimat loppuvat.

Aiemmin unikoulu ei ole käynyt edes mielessä, mutta toisaalta eipä sitä usein tule kokeiltuakaan ennen kuin omat voimat uhkaavat loppua. Nimenomaan unikoulu kannattaa toteuttaa siinä vaiheessa, kun voimat uhkaavat loppua, eikä vasta sitten, kun ovat jo loppuneet. Emme ole juuri perehtyneet unikouluihin, mutta päätimme vetää intuitiolla ja katsoa mitä tapahtuisi. Hyväksi onneksi tapasin samana päivänä kadulla doulani, joka kertoi omista onnistuneista kokemuksistaan, kuinka yöimetyksen voi lopettaa perhepedissäkin.

Nyt voin sanoa, että mahtavaa, että rohkaistuimme kokeiluun, koska yöt muuttuivat välittömästi paremmiksi, siis heti ekasta yöstä lähtien! Nyt kelpaa lähteä joulun viettoon ja kahden viikon etelän reissuunkin uusin paukuin. 

Tässä meidän toimintamallimme:

1. Päätimme, että taaperon herätessä mies ottaa vetovastuun, koska ei tuoksu maidolta. Aiemmin minä olen aina ottanut heräävän lapsen rinnalle, mutta nyt ideana oli, että minä saisin nukkua ja yöimetys vähentyä reippaasti. Aloitimme perjantaina, jotta miehen ei tarvitsisi mennä töihin seuraavana aamuna.

2. Nukutin ja nukutan taaperon edelleen rinnalle meidän sänkyyn, josta nostamme hänet omaan sänkyynsä, kun menemme itse nukkumaan.

3. Halusimme kokeilla lempeää unikoulua, eli syliä tms. fyysistä kontaktia ja läheisyyttä, koska se tuntuu meille luontevimmalta. Kun tyttö heräsi kahden tunnin unien jälkeen, mies otti hänet syliinsä pinnasängystä ja siirtyi heijaamaan lasta toiseen huoneeseen. Minun karmivaksi tehtäväkseni jäi odotella makuuhuoneessa, kauanko itku jatkuisi (olin lukenut, että voisi kestää kaksi tuntiakin). Käsivarsilla ollessaan taapero yritti heittäytyä pois sylistä, joten mies asetti lapsen sohvalle ja taputteli uneen. Itku loppui 10 minuutissa. Tyttö nukahti, kannettiin omaan sänkyyn eikä herännyt uudestaan ennen aamua. Hallelujah!

4. Seuraavana yönä taaperon herätessä mies otti hänet syliinsä ja itku loppui saman tien! Minuutin heijaaminen uneen ja takaisin sänkyyn kahdesti yön aikana ja muuten rauhaisat yöunet, sama seuraavana yönä.

5. Siirsimme pinnasängyn sivuvaunuksi meidän sänkymme viereen, jotta uneen tassuttelukin onnistuu nousematta ylös.

6. Maitoa annan vasta, kun oli kulunut seitsemän tuntia nukkumaan menosta.

Jos olisin tiennyt, että näin helpolla, eli 10 minuutin itkuilla tästä selvittiin, olisimme toteuttaneet unikoulun jo kaksi kuukautta sitten, kun univaikeudet alkoivat. Ennen luulimme, että lapsi rauhoittuu takaisin uneen vain rinnalla, mutta tuon yhden itkuisen yön jälkeen hän on hyväksynyt isänkin rauhoittelut ja nukahtanut niihin. Olo on niin eri, kun päässä ei suhise ja lihakset ole spagettia. Unikoulun myötä lapsi on ollut rauhallisempi ja hyväntuulisempi päivälläkin, kun huonojen öiden jälkeen kiinteä ruoka ei maistunut kunnolla ja olo oli levoton.

Rohkaisun sanana siis muille samassa tilanteessa painiskeleville: unikoulu ei välttämättä ole yhtä kuin huudatus ja parhaimmillaan yöunet paranevat jo yhdessä–kahdessa yössä! Jos mietit, olisiko teillä aika kokeilla unikoulua, niin todennäköisesti silloin näin on. Meillä ainakaan ajatus ei käynyt mielessäkään, ennen kuin väsymys alkoi käydä sietämättömäksi. Unikoulun toteuttamistapoja on varmaan yhtä monta kuin vanhempaakin. Tässä muutamia:

Rauhaisaa joulunodotusta – ja ennen kaikkea öitä! – kaikille!