Minun katkera avioliittoni ulkomaalaisen kanssa
8.6.15
Olen täällä peräänkuuluttanut kolmikielisyydestä kertovaa kirjallisuutta, joten ilahduin, kun kirjastossa silmiin osui Wolfram Eilenbergerin ”Minun kolmikieliset kaksoseni” (Siltala 2013). Saksalainen Eilenberger on naimisissa suomalaisen naisen kanssa (josta hän on kirjoittanut myös kirjan ”Minun suomalainen vaimoni”). Perhe asuu kirjan kirjoittamisen hetkellä Kanadassa, joten lapset käyvät koulunsa englanniksi.
Kaksikielisyys vs. kolmikielisyys
Kaksikielisyyshän on sillä lailla selkeää, että perheen yhteinen kieli on aina jommankumman vanhemman äidinkieli ja useimmiten perheessä saatetaan puhua tilanteesta riippuen kumpaakin äidinkieltä. Näinhän yleisesti suositellaankin, että vanhemmat puhuisivat lapsilleen vain omaa äidinkieltään, eivätkä jotain kielipuolista sönkötystä. Mutta entä kolmikielisyys sitten? Vanhemmat puhuvat kyllä lapsilleen omaa äidinkieltään, mutta tämän lisäksi keskenään jotakin kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan äidinkieli (kuten meidän tapauksessamme tulee olemaan) tai lapset puhuvat vieraan maan kieltä kahden äidinkielen lisäksi (kuten kirjan tapauksessa). Aihe on siis hemmetin kiinnostava ja kolmikielisestä arjesta saa varmasti hauskoja tarinoita jopa kokonaisen kirjan verran! Käydäänkö ruokapöytäkeskustelut kolmella kielellä? Puhuuko lapsi kaikkia kolmea kieltä sekaisin samassa lauseessa? Tuntuuko vanhemmasta oman kielensä yksinpuhelu aluksi samalta kuin jättäisi viestiä vastaajaan? Näitä mehukkaita aiheita ei tästä kirjasta kuitenkaan löydy.
Keittiöhommat kusee
"Minun kolmikieliset kaksoseni" -kirjan ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kertovan kolmikielisyydestä, lukuun ottamatta muutamaa irrallista mainintaa siitä, kuinka isä kysyy lapsiltaan, mikä orava on englanniksi tai saksan sukujen opettamista kuvakirjoja katselemalla: ”Der Bär. Die Beere. Vaimoni ei tätä enää opi. Ei koskaan! Vaikka se oikeastaan onkin ihan yksinkertaista”, (tässäkö parisuhteen kynnyskysymys, really...?!). Käy siis ilmi, että vaimo kuitenkin ymmärtää ja puhuu miehensä äidinkieltä. Toisin kuin kirjailija itse: ”Jääkylmiä ajatuksia. Kuinka vähän tiedänkään vaimoni amerikkalaisesta minästä. Tai suomalaisestakaan. Enhän edes ymmärrä häntä hänen omalla äidinkielellään”. Kirjan todellinen teema on kireä avioliitto ulkomaalaisen kanssa.
 |
| Niistä kaksosista olisi ollut kiva kuulla enemmänkin... |
Eilenbergerin kaksosilla ei ole ongelmia kolmen kielen välillä taiteilun kanssa, mutta isää näyttää häiritsevän suuresti se, ettei hän ymmärrä suomea ja se, ettei vaimo puhu täydellistä saksaa. Tästä kumpuaa selkeä passiivis-aggressiivinen suhtautuminen vaimoon: ”Suomalainen vaimoni motkottaa…”, ”Vaimoni pitää epäilyjäni täysin naurettavana. ’Sinä ja sinun saksalainen ajattelusi’…” jne. Kahteen otteeseen Eilenberg kertoo pariskunnan olleen avioeron partaalla, muun muassa siksi, ettei mies osallistu kotitöihin: ”Vaimoni otaksuu kodinhoidollisen käyttäytymiseni taakse kätkeytyvän systemaattista sabotaasia […] Ei riitä, että hän lopulta joutuu kuitenkin tekemään itse minulle kaikessa parisuhteellisessa reiluudessaan antamansa tehtävät, ei, vaan minun selvien vajavaisuuksieni vuoksi hän lisäksi joutuu pakotetuksi ikuisesti marmattavan bitchin tai jopa äidin rooliin – avioliitolle tyypillinen fataali dynamiikka […] Minun sukupolveni (synt. 1971) keskieurooppalaisia keskiluokkaisia miehiä kun ei lapsuudessa juuri rasitettu keittiöhommilla eivätkä ne siis tulleet tutuiksi…” (Mielenkiintoista, että keski-ikäinen keskieurooppalainen mies vaatii vuosikymmenten koulutuksen oppiakseen tiskaamaan.)
Lukijalle alkaa hahmottua, etteivät vanhempien kireät välit oikeasti johdu niinkään kielimuurista tai kulttuurieroista, vaan siitä, että mies ei vain yksinkertaisesti pidä perhe-elämästä – eikä välttämättä edes vaimostaan: ”Vaimoni ja molemmat tyttäreni makasivat sängyssä rajun vatsataudin kourissa [...] Olen edelleen sitä mieltä, että ne päivät olivat yhdet kuluneiden vuosien onnellisimmista [...] Oikein ymmärrettynä vanhempana olon varhaisvuodethan muistuttavat, erityisesti talvisessa Suomessa, hyvin paljon pakkotyöleirillä oloa, minä järkeilin.”, ”Toisaalta tietysti nuorelle kaksosperheelle kaikki, jopa itsemurhan partaalla olemisen yleistunnelma suomalaisissa moottoritienvarsiravintoloissa, on parempaa kuin viikonloppu omien neljän seinän sisällä.”
Minun katalonialainen mieheni
Lasten kolmikielisyydestä en tästä kirjasta oppinut yhtään mitään, mutta vanhempien arjesta kolmen kielen ympäröimänä sen verran, että ulkopuolisuuden tunnetta perheessä voi vähentää huomattavasti opettelemalla edes ymmärtämään puolisonsa äidinkieltä, ja sen, ettei toisen ymmärtäminen kuitenkaan loppupeleissä ole pelkästään kielestä kiinni ("Välttäen kaikkea sisällökästä keskustelua harmonian tähden...").
Minä ja mieheni puhumme keskenämme espanjaa käytännön syistä: tutustuimme espanjaksi eikä minun katalaanin tai mieheni suomen taito riittäisi kovin syvälliseen tunteiden ilmaisuun. En ole pitkään aikaan edes ajatellut puhuvani vierasta kieltä, kun espanja on ollut kotikieleni jo vuosikaudet. En myöskään harmittele Wolfram Eilenbergerin tapaan, että ”piru kun mies ei tule koskaan oppimaan elatiivin monikkoa tai objektin kolmen sijamuodon pomminvarmaa valintaa”. Hän pystyy seuraamaan keskustelua suomeksi ja tulee ymmärtämään pääkohdat siitä, mitä yhteiselle lapsellemme puhun. Samoin minä ymmärrän katalaania, jota haluaisin oppia puhumaankin lapsen tähden. Meidän perheen tapauksessa kolmikielisyys voi siis jossain vaiheessa muodostua ratkiriemukkaaksi kakofoniaksi, jossa koko perhe puhuu suomen, espanjan ja katalaanin sekamelskaa naurunremakan säestämänä. Kenties romaanin kirjoittamisen paikka sekin...
p.s. Minulle saa edelleen vinkata, jos löydätte kirjoja, tutkimuksia tai nettisivuja kolmikielisyydestä!
5 kommenttia
Moi! Mulla ei oo vinkata mitään lähteitä, mutta omaa kokemusta voin vähän raottaa... ;) esikoisemme on nyt reilu kolmevuotias, aina kuullut kolmea kieltä ja puhui kolmisanaisia lauseita suomeksi alle kaksivuotiaana. Meiltä tuli aika luonnostaam se että lapselle osoitettu puhe puhuttiin omilla äidinkielillä, ja keskenään puhuimme kolmatta kieltä. Tätä kolmatta kieltä ei ole koskaan puhumalla puhuttu lapselle, mutta lapsi on sittemmin jäänyt kiinni sen ymmärtämisestä ;) ,eli salakielenä sitä lienee turha enää käyttää... lapsi ei oo vielä koskaan osoittanut kiinnostusta tätä extrakieltä kohtaan, se on vähän kuin aikuisten asianhoitokieli, "silloin ei puhuta mulle". Koen siitä olleen hyötyä, koska meidän temperamenteillä kaikkia asioita jotka ei lasten korville sovi, ei olla onnistuttu jättämään nukkumaanmenoajan jälkeen puitaviksi..
VastaaPoistaJa sitten nämä äidinkielet. Asumme suomessa, ja suomi onkin lapsen vahvin kieli. Vastailee myös isälleen suomeksi, vaikka ymmärtääkin isänkieltä täydellisesti. Nykyään puhetta tulee myös isän kielellä, mutta ei oma-aloitteisesti, eli vain vastauksia, sanoja, ei edes pitkiä lauseita. Ja isänsä puhuu niin hyvää suomea että kommunikaationsa toimii myös suomeksi..
Meillä on ystäväperhe, jossa suomalaisen isän ja suomenruotsalaisen äidin samanikäinen lapsi puhuu suomea ja ruotsia ihan sekaisin, ja sanat on vääntyneet ruotsista suomeen :) meidän perheessä en oo tätä huomannut, vaan lapsi korjailee isänsä suomea, ja nauraa mulle, jos puhun isänsä (tosi harvinaista) kotikieltä ;)
Toivottavasti tästä oli sulle jotain apua tai hupia :)
Kiitos! Tosi mielenkiintoista kuulla! Noin mä vähän itsekin epäilen, että meillä tulee menemään :)
PoistaMoi! Minulla on sama tilanne kuin sulla, paitsi minä, isä, olen suomalainen ja äiti katalaani. Puhumme vaimon kanssa espanjaa ja lapselle omia äidinkieliämme, vaikka minulla meinaa livetä katalaaniksi aina välillä. Tyttö puhui kaksi-kolme vuotiaaksi suomen sanoja ja jopa lyhyitä lauseita, nykyään sanoo sujuvalla katalaanilla "isä, sitten kun minä olen iso puhun sinulle suomeksi". No, ainakin tyttö ymmärtää minua ja varmasti jonain päivänä puhuukin.
VastaaPoistaMoi! Kiva kuulla teidän kokemuksesta saman asian parissa. Meilläkin varmasti tyttö tulee puhumaan pääasiassa suomea, kun täällä asutaan, mutta olisi kyllä hyvä löytää katalaaninkielisiä kavereita/opetusta/lastenhoitajakin, ettei katalaani jäisi vain isän varaan :) Isovanhempien kanssa pitää järkätä myös skypepuheluita katalaaniksi ja tietty viettää mahdollisimman pitkiä lomia Kataloniassa... Mutta toki ilman painostusta omalla painollaan. Kun lapset kuitenkin oppivat ymmärtämään molempia kieliä, niin puhuminenkin on helppoa siinä vaiheessa, kun kieltä todella tulee tarvitsemaan. :)
PoistaTuota kirjaa en olekaan lukenut, mutta nuo tyypit tunnen etäisesti, koska kirjan "vaimo" on mun entinen kollega. Vaimo on siis suomen kielen proffa ja mies filosofian tutkija, joten ehkäpä tuo kaikki ei ole kirjoitettu niin kirjaimellisesti noudattamaan totuutta. Mielenkiintoinen asetelma teillä kotona. Meillä on vähän samanlainen, vaikka kaksikielisessä maassa ei asutakaan. Toivottavasti lukemista löytyi!
VastaaPoista